Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Hevi-ilta 6.10.2017 Perjantai

Cloven HoofCloven HoofCloven Hoof : S/T  (1984)  (5 biisiä)  (T)

Raakaa heviä alkoi soida, iltamat oli käynnistetty. Olin antanut veljpojalle Venomin debyytin lainaan suoraan hyllyyn osiossa ja sanoinkin et täähän kuulostaa vähän siltä. Nwobhm skenen homman aistin ja uk bändi sieltä paljastuikin. En toki tunnistanut vaikka aiemmin yksi cd on soitossa jo käynyt. Se olikin 2000-luvulta jolloin bändi on ollut huomattavan aktiivinen. Alkuperäinen aktiivisuus osui vuosille 1979-1990 ja tuolla aikajanalla syntyi kaksi albumia. Tämä debyytti siis vuonna 1984 ja Dominator vuonna 1988. Orkkispossesta jäljellä perustajabasisti Lee Payne. Levyn avaava nimibiisi on heti 7 minuuttinen harkko. Mainiota riffagea ja yllättävän melodista kitarasooloilua. Albumin kansi on tuttu Heavy Heaven lehdestä. Neat lafka alkunperin julkaisijana, Tomin komean 2017 vuoden reissuen digipackin cd-kiinnikkeen alla on mahtis kuva jätkistä. Aina hattu päästä kun jätkillä on käsissä pitkät niittirannekkeet. "Nightstalker" luukuttaa Priestmaista otetta sieltä 70-luvulta. "March Of The Damned" toimii mahtipontisena introna seuraavalle "Gates Of Gehenna"lle joka löytyi jo bändin debyytti ep:ltä The Opening Ritual (82). Tykki biisi jossa tiukan riffittelyn katkaisee David Potterin korkealta vetämä kertsi. Lopun kitarointi ja sooloilu on aika perhanan hienoa. Reissuen reunakirjoituksissa Malcolm Dome ei levylle mitään megaylistyksiä jakele, mutta toteaa bändin olevan ok kamaa. Sitähän se on. Tuotanto on nollabudjetin levyksi ihan jees, hieman keskiäänivoittoinen, kitarat kirskuvat kunnolla (ja nautittavasti). Tomi nauroikin kun bonuksena olevat BBC:n äänittämät studiolivet soivat kauniimmin. B-puolen avaavalla "Crack The Whip" biisillä isketäänkin yllättäen sinne varhaiseen KROKUS rokettiin. Hyvin rullaa. "Laying Down The Law" on kiekon melodisin kappale. Jännä rakenne albumilla kun ensin lyödään nyrkillä namaan ja sitten muuttuu iisimmäksi. Biisissä on sinkkulohkon ainesta jopa. Erinomaisen mukavaa kuulla jälleen yhtä vain kanneltaan tuttua brittiläistä hevibändiä sieltä hevin rakkaimmalta ajanjaksolta. Hyvin lähti veri kiertämään niskassa ja villasukkien sisällä. Olut buustaa aina näitä levyjä.

 

Tomi: Olin ihan täpinöissäni, kun huomasin, että Dissonance oli laittanut Cloven Hoof debyytistä reissuen ulos. Saanko minä viimein tämän kiekon käsiini? ; )No, sainhan minä ja tykkäsin heti lujasti. Levyllähän ei ole mittaa kuin se kivat 36 minsaa mutta sehän on täyttä asiaa se. Monenlaista hetkeä löytyy ja pääosin mennään viihdyttävästi vaikka budjetit ja muut puitteet on epäilemättä olleet karuja. Bändin jäsenethän esiintyivät tähän aikaan peruselementtinimillä Water, Fire, Air ja Earth joten mukana oli myös tällaista mystiikkaa plus ehkä myös jotain okkultismiin ja stanismiin viittaavaa mutta sillai huvin vuoksi ja markkinointimielessä luulisin.
Pete latoikin jo tiskiin hyvää puhetta biiseistä ja kyllä minä tykkään niistä kaikista. Heavy Heaven arvostelussa Zeus mainitsi musiikin potkivan mukavasti mutta ei ollut ymmärtänyt "March of the Damned"ia introksi ja ihmetteli sen puuttumista levyltä ; ) Sain tosiaan haltuun bändin muutkin 80-luvun kiekot eli Dominatorin sekä A Sultan´s Ransomin mutta vaikka noilla biisit olisivatkin iltasoittoon kelvanneet niin tuotanto on valitettavasti sen verran heikkoa, että nostin ne suoraan hyllyyn. 2006 tuli sitten iltamissa jo käynyt Eye of the Sun ja 2010-luvun kiekotkin alkaa olemaan jo hanskassa. Cloven Hoof will return!

 

Wintersun
Wintersun Wintersun : Forest Seasons  (2017)  (3 biisiä)  (P)

Paljon mielipiteitä jakanut kiekko. Itse en ole bändin uuden studion joukkorahoitusdraamaa juurikaan seurannut, enkä tiedä miksi jotkut kokevat itsensä petetyksi tämän albumin materiaalin vuoksi. Mäenpää on itse säveltänyt musiikin ja soittanut kaikki soittimet paitsi rummut. Ne ovat vanhan tutumme Ben Timelyn hoitamat. Kyllä tässä Mäenpään nerouden alla joutuu lopulta taasen nöyrtymään. Olen kuunnellut platan nyt 8 kertaa ja kyyneltippakin on poskelle vierähtänyt melankolian siimeksessä. 1,2, ja 4 raidat ovat semmoisia mestariteoksia jotta huh. Syksy, eli raita 3 ei sitten jatkuvan blast beat rymistelyn vuoksi nappaa ja jää kiekon ainoaksi hudiksi. Mäenpään puhdas lauluääni kuulostaa todella hienolta ja onneksi sitä on tarpeeksi. "Loneliness (winter)" on yksi kylmimpiä biisejä mitä olen kuullut. Vain suomalainen voi tehdä tämmöisen kappaleen. Svedut voisi päästä lähelle. Kuitenkin pohjoisen tuska ja suru tästä huokuvat kovan talven keskellä. Klassikkobiisi jossa puhdaslaulu kaikaa uljaimmillaan. Tunnelma edellä mennään, eikä tekninen kikkailu. Asia joka on joillekin metallisteille ollut liikaa.

 

Tomi: Wintersunin The Forest Seasons levy alkaa hieman Twin Peaks tyylisissä tunnelmissa eli selkeästi siirrytään omaan maailmaan. Eka biisi eli "Awaken from the Dark Slumber (Spring)" on reilu 14 minuutin veto joka jakautuu kahteen osaan. Aluksi luodaan enemmänkin tunnelmaa minkä jälkeen kerätään vauhtia melodiaa unohtamatta. Noin kuuden minuutin kohdilla, kun se "fanfaari" teema ensimmäisen kerran tulee niin kyllä parin kuuntelun jälkeen alkaa jo fiilis olla katossa. Ja ai vittu sitä laukkakomppia kun se kuulostaa niin hiton hyvältä ja sopii ku nakutettu. "The Forest That Weeps (Summer)" soi reilu 12 minsaa ja möyryää aluksi perkeeleellisellä otteella sekä kiehtovalla kompilla kunnes iskee kappaleen jumalainen puhtoisesti laulettu kertosäe. Taustakuoro on massiivinen ja siellä on mukana sankareita niin Turisaksesta kuin Ensiferumiltakin. Välikohta rauhoittaa minkä perään Mäenpää leikittelee upeasti kitararytmeillä loikkien. Loppuun fanfaaria sekä kertsiä ja se on pojat siinä! "Eternal Darkness (Autumn)" kiivulla ei paljon kavereita kosiskella sillä niin tylyä tykitystä tuo 14 minuuttia kestävä biisi enimmäkseen on. Hieman turhan raskasta kuunneltavaa ja pitkään tuntuu kuin olisi jossakin metallitehtaassa saatanallisella tahdilla nakuttavan koneen vieressä ; ) Silkkaa synkkyyttä ja kaaosta tämä. Onneksi levyn päättää 13 minuuttinen kauniin melankolinen "Loneliness (Winter)"  joka tuo edes hitusen toivoa siitä uudesta keväästä tapposynkän syksyn jälkeen. Ei oikeasti voi uskoa kuinka komeasti Jarin ääni lähtee puhtaana, kun kertosäe kajahtaa. On meillä tässä niin huikea oman polun kulkija, että toivotaan miehelle pitkää ikää ja saa niitä levyjä hieman
tiuhempaankin tahtiin ulos laittaa. Veljpojan maukas iso digibook versio on upeine kuvituksineen helvetin näyttävä paketti ja ne sekä musiikki täydentää mainosti tosiaan.

 

HiittiHiittiH.E.A.T : Into The Great Unknown  (2017)  (5 biisiä)  (T)

Meikä että nyt on uusi levy kun soi isommin mitä Wintersun. Kuulosti ihan LOVERBOYlta ja mikillä voisi olla Mike Reno. Sitä draivia brokin myönsi löytävänsä et hyvä huomio. Rullaa kyllä makeesti eikä ihme että Tomi toi levyn soittoon kun muualla sitä on dissattu. Näin se meillä tahtoo mennä, bändin edellinen ylikehuttu Tearing Down The Walls (14) meni hevi-ilta tuomioistuimessa suoraan hyllyyn. Bändi olikin tokaissut kokeilevansa seuraavalla levyllä jotain hieman uutta ja se uusi on lisätty popmaisuus. Kelpaa meille ja "Redefined"in RECKLESS LOVE vibat myös. Makeeta musaa ilman liian ilmeistä hookkia, grover nannaa. Nelosbiisi "Time On Our Side" lienee ollut se suurin shokki kun ei ole skitaraa lainkaan versessä. Siinä on varmaan jokunen edellisen power AOR kiekon jälkeinen fani repinyt H.E.A.Tin bändi t-paidan kun "diskua" menivät pentele tekemään. Pakko sanoa et biisistä tulee LOVEX mieleen. Svedut siis seuraavat härmänpoikain jättämiä musiikillisia jalanjälkiä. "Shit City" miksaa kunnon köörikuoroa, juntahtavaa komppia ja country vaikutteita varsin onnistuneesti. "The Best Of The Broken" rokkaa melorokkinsa mukavan glamisti. Joo siis tämähän ei ole AOR-levy laisinkaan, melodic rockia tarjotaan eri variaatioilla ja siksiköhän se meille napsahteleekin niin kivasti. "Blind Leads The Blind" on superdraivi ralli ROBIN BECK kertosäkeellä. Ysi "Do You Want It" on myös ihmisten mielipiteitä jakanut veto ja siitä löydän AXXIS melodiakulkuja, juuri siitä vislaukselta kuulostavasta pätkästä. Maistuva midtempo styge. Into The Great Unknown on helposti 90/100 pisteen paketti. Power AOR ei ole suuren suuressa huudossa hevi-illassa ja saakin nähdä miten seuraavan BROTHER FIRETRIBE albumin käy. Miten H.E.A.Tin tätä seuranneelle power AOR levylle II (20) kävi tiedetään: suoraan hyllyyn kävi käsky.

 

Tomi: Petyin tosiaan aikoinaan hieman Tearing Down the Walls levyyn koska loistavan Address the Nation cd:n jälkeen sillä kiekolla tunne puuttui ja kasvoton sekä kova hard aor oli vallannut yhden lempibändini äänimaailman. 2000-luvulla on liian paljon hard (tai power) aor biisejä jotka etenee vain sitä suoraa junarataa ilman meille niin tärkeitä väliasemia eli haetaan vain nopeaa fixiä mikä ei vaan tuota niin mojovaa tyydytystä kuten monille nuoremman polven fanille näyttää tekevän. Sitten Into the Great Unknown lätyltä alkoi hiljalleen tippua maistiaisia ja olin iloisesti yllättynyt kappaleiden monipuolisuudesta sekä irtiotosta hard aor:n maailmasta. Ei tämäkään levy millään kolmelle ekalle pärjää ja niinpä pidin soittolistan perus viidessä mutta ollaan siis kuitenkin lähempänä sitä mitä kirjainyhdistelmä H.E.A.T. minulle merkitsee ja tarkoittaa. Ja tästä päästäänkin vuoden 2020 II kiekkoon miltä odotin paluuta alkuaikojen oikeaan aor:ään mutta sain jälleen hieman näpeilleni sillä power aor on se mitä fanit nykypäivänä tahtovat ja bändi halusi antaa. Eikä siinä mitään, ymmärrän hyvin, että esimerkiksi keikkalavoilla nopeat biisit on niitä jotka pitää energiatason yllä ja jengin heilumassa sekä janoisina. Ei II missään nimessä huono ollut mutta juuri sen napsun verran jäi vajaaksi joten kiuas pysyi ruåttin pojille viileänä. Palataan vielä Into the Great Unknow levyyn ja ysibiisiin "Do You Want It?". Jos löysit biisistä Axxis vaikutteita niin et ole yksin sillä meikän vihkossa lukee kyseisen kappaleen kohdalla, että miks  tulee mieleen Axxis? ; ) Jo tuon seikan vuoksi juuri tämä levy soi illassa eikä levyn sen ympärillä. On mielenkiintoista seurata kuinka kauan yhtye jaksaa kulkea nyt valitsemallaan tiellä, itse ainakin toivon uralle vielä muutamia harhapolkuja.

 

KansasKansasKansas : The Prelude Implicit  (2017)  (5 biisiä)  (P)

Onhan tämä uskomatonta (käsittämätöntä) että Kansas teki vielä levyn ja että se on niin kova jotta iltaslottikin varmistui. Uusi laulaja Ronnie Platt on hieno mikstuura Billy Greeriä ja Elefantea. Ehart ja Williamskin vielä messissä. Kaikki harmaapäitä bändikuvissa paitsi kitaristi Zak Rizvi. "With This Heart" ja "Visibility Zero" oli alle tsekattu lyriikkavideoina tuubista parikin kertaa. Ihastelimme "The Unsung Heroes" kappaleen hienoa late night fiilistä. Naskalit eivät osaa tällaisia tehdä, tarvitaan enemmän koettua elämää. "Refugee" on kauniisti soiva slovari. David Ragsdalen viulu veivaa taas niin pirun tunteikkaasti ja lopun fiilistely on timanttista. Mike Slamer muuten mukana tuolla raidalla. "Camouflage" tarjoaa jylhää midtempokolossaalisuutta. Makea backbeat Ehartilla ja kannut soundaa superilta. Tomi: " Se miten laululinjat menee tässä biisissä on useimmille nykybändeille mahdotonta saavuttaa". "Crowded Isolation" tarjoaa modernimpaa progea. Kertosäe menee just sinne missä kutkuttaa ja tekee hyvää. Kuuntelimme ja nautimme yktyiskohdista koska ne KUULUIVAT ja niistä sai SELVÄÄ. Hieno juttu vielä kun bändi pääsi Insideoutille. Levyjä on oikeasti kaupoissa ja saatavilla. Leftoverture kiertueelta on tullut livekin ulos ja nyt tätä kirjoittaessa hyllyssä komeilee (vielä kuuntelematon) uutukais pitkäsoitto The Absence Of Presence. On se makiaa.

 

Tomi: Kansasia tuli luukutettua 90-luvun alussa niin helvetisti, että tuntuu kuin olisi kotiin palannut The Prelude Implicitin lähtiessä soimaan. Mahtavaa, että yhtye kykeni vielä kasaamaan itsensä löydettyään aiemmin mm. Shooting Star bändissä laulaneen Plattin mikin varteen, David Manionin keysseihin ja Rizvin skitaraan. Pari ekaa biisiä on tosiaan tutumpia jo videoilta eli niiden melodiakuviot on jo hyvin hanskassa ja erinomaisiksi todettuja. Kolmantena soivan "The Unsung Heroes"in soulahtava ote miellyttää ja vastapainoksi seuraavana saadaan heti rytmikäs (nimikin jo sanoo) "Rhythm in the Spirit" jossa ihana verse (voisi olla Totoa) ja täyteläinen kokonaisuus, aivan upeaa musiikkia! "Refugee" on hitaampi tunteikas veto ja onhan se lopun fiilistely niin pirun tyylikästä, että väistäkääs nyt junnut, kun mestarit näyttää miten hommat hoidetaan. Yllätyin muuten, että Slamer oli mukana hidastempoisessa biisissä, kun yleensä on tempomiehiä.

"The Voyage of Eight Eighteen" on levyn pisin reilu kasiminuuttinen ja sehän tarkoittaa jonkin verran jammailua joten ollaan ehkä enemmän siellä 70-luvun Leftoverturen maisemissa. On se viulukin vaan herkullinen soitin perskeles sentään! On "Camouflage"n vuoro ja tarjolla iskevää rockin´ riffiä melodiaa unohtamatta sekä Petenkin mainitsemaa backbeatia mistä me myös pidetään kovasti. Soundit todellakin kohillaan ja miksauksesta vastaa kurkoässä Jeff Glixman jolle Kansas on tuttu jo herran vuodesta 1975 eli Song for American ajoilta. Seventh Key aor projektissa laulut hoidellut Billy Greer vokalisoi menobiisin "Summer" mikä tuo mukavaa vaihtelua ja menneitähän siinä lyriikoissa muistellaan minkä jälkeen "Crowded Isolation"  grooveprogeilee näteillä meldioilla ennen levyn päättävää instrumentaalia "Section 60". Erittäin hyvä levy kyseessä ja kaipaa ehkä sen kolmisen kuuntelua kunnolla auetakseen. Odotan innolla sitä uusinta Kansasia ja toivotaan, että pääsee iltamiin. Inside Outin julkaisuissa on aina tyylikkäät vihkoset ja niin tälläkin kertaa. Selkeästä layoutista tulee mieleen Hugh Syme ja se on se suurin kehu minkä näissä karkeloissa voi saada.

 

GregGregGreg Phillinganes : Pulse  (1984)  (5 biisiä)  (T)

Phillinganes oppi soittamaan pianoa korvakuulolta jo kaksivuotiaana. Ura muusikkona aukesi 1976 ja  tähän päivään mies on soittanut sessiomuusikkona varmaan tuhansilla ja tuhansilla albumeilla. Voisi sanoa, että mies tuntee koskettimensa. Jos 80-luvun pop-musiikki on lainkaan tuttua ja lähellä sydäntä, voi olla varma että on kuullut Gregin soitantaa. Tomi toi soittoon kosketinspesialistin toisen soolokiekon Pulse. Cd on myös näitä japanissa reissuen Aor City 1000 sarjassa saaneita. Kiekon avausveto "Behind The Mask" oli Tomille tuttu ysärin alusta Star Inc. halpis synacoveri cd:ltä, tiiätte ne Synthesizers Greatest kokoelmat. Orkkishan oli Ryuichi Sakamoton luotsaaman YELLOW MAGIC ORCHESTRAn tekemä. Lyriikoita Gregin versiolle ollut duunaamassa mm. Michael Jackson ja hieno homage äijälle biisin lopussa. Kakkosvedolla "Won't Be Long Now" messissä myös POINTER SISTERS. Seuraava "Playin' With Fire" tarjoaa täydellistä soundtrack kamaa 80's leffan alkutekstien ajaksi. Hitto kun groovaa niin perskeleesti. 80-lukua rakastaville ehdotonta herkkua. Biisi siis päätyi elokuvaan  Touch And Go (86) samoin kuin seiskaveto "Signals". Se on Richard Pagen kanssa tehty duuni. Hieno break beat siivu ja Pagen luomisvoimaa on pakko awettaa kun MR. MISTERin debyytti ilmestyi samana vuonna. "Broken Wings"in aihioita voi tuosta tarkka löytää. Leffaan päätyi myös kasibiisi "Countdown To Love" ja elokuva oli Walter Hillin ohjaama Streets Of Fire (84). "Come As You Are" huokuu EDIIE MURPHYn tyylistä party fiilistä. "Lazy Nina"lle Greg on saanut biisinkirjoittajaksi STEELY DANin Donald Fagenin. Jahtia (yacht rock) jazzpop blue eyed soul suodattimen läpi vedettynä. Meitä huvitti kun mietimme mitä 2K6 itsemme tuumaisivat tuosta biisikuvauksesta. Aika jees lätty nyt kun tällainen kasikytluvun tanssittava pop-soulkin nasahtelee kupoliin.

 

Tomi: Kyllä, kyllä. Loistolöytö tämä Phillinganes lätty tuosta AOR CITY 1000 sarjasta ja mieshän tuli itelle tutuksi, kun liittyi hetkeksi TOTO:n jäseneksi silloin Falling in Between aikoina. "Behind the Mask" biisistä löytyy jopa videokin ja tuossahan tarina taisi mennä niin, että kappaleen piti olla Jacksonin Thrillerillä mutta yllättäen YMO torppasi tämän. Greg sai luvan omalle levylleen ja myös Eric Clapton versioi biisin myöhemmin. Lopulta Michaelin kuoleman jälkeen popin kuninkaan omakin tulkinta näki päivänvalon ja tästäkin löytyy tyylikäs video tuubista. "Playin´ With Fire"n biitti on kyllä vastustamaton ja "Come as You Are" kappaleen kuviot on niin maukkaat, että tietää kuuntelevansa 80-luvun puolivälin herkkua. "Lazy Nina" on ihan vitun nautittava laiskan iltapäivän kiivu ja Boz Scaggs on se joka tästä tulee mieleen eli sehän on jo niin kova kehu, että oksat pois ja jahdin kannelle. "Signals" on ultratyylikäs pop isku ja Pagella sekä kumppaneilla oli kyllä tuohon aikaan luomisvoimaa sillä nehän teki seuraavana vuonna ilmestyneelle Pointer Sistersin Contact levyllekin  kolme hienoa kappaletta. Aivan mahtavaa, että on nämäkin raidat nyt myöhemmin tulleet tietoon ja kuunteluun. Hieno levy kokonaisuudessaan ja pidän paljon myös japsibonari "Only You" kipaleesta. Harmi, ettei Gregin sooloura ottanut tuulta alleen mutta uskonpa miehen saavan musiikkimaailmassa arvostusta missä tahansa sitten soittaa tai esiintyykin ja se lienee tärkeämpää kuin kenties lyhyt vierailu jollain myyntilistalla silloin joskus.

 

Bonnetin GrahamBonnetin GrahamGraham Bonnet Band : The Book  (2016)  (6 biisiä)  (P)

Ai saatana kun oli makee yllätys tämän levyn erinomaisuus. Bonnet vetää seitenkymppisenäkin ässää ääntä ja tuotanto on ns. old school eli ei pro-toolsin läpi vedetty. Avausveto "Into The Night" on heti hyvin koskettava biisi jonka synakohta osuu ja uppoaa suoraan sydämeen. Jimmy Waldo hemmetti megessä ja FATES WARNINGin rumpali Mark Zonder. "Welcome To My Home" soi toisena ja alussa taas Bonnetin ooo-oo-oo laulu herkistää ja kertosäe on 70-80-luvun kultaa. Ei tällaista mahtavuutta kuule kuin patuilta ja kokeneilta. Myös sanoituksista peukut ylös, kaikissa on oma tarina tai oikeaa asiaa. Ei mitään kliseepaskaa todellakaan! Kolmen ekan koko bändin tekemän kappaleen jälkeen soi neljäntenä Bonnetin yksin kirjoittama "Rider". Verse on silkkaa taidetta laulumelodian  ja tiluttelun symbioosina. Uplifting kertosäe kruunaa minor masterpiecen of hard rock. 70-luvulla tehtynä siivua pidettäisiin semi-klassikkona ja se olisi keikkasetin vakio. "Dead Man Walking" lohkottiin albumilta lyriikkavideoksikin, toimiva rokkeri. Seuraava killeri löytyy tracklistin seitsemäntenä: "The Dance" soi midtempolla ja lysnatkaa tuota finesseä millä versestä noustaan kuumottavaan kertsiin ja hammond raikaa ja melodinen soolo toistaa varioiden päämelodiaa. Pure class vanhan koulun mieltäkohottavaa feelgood meininkiä. Päätösbiisi "California Air (Better Here Than There)" näyttää myös mallia junnuille miten kertosäkeeseen tehdään taustakuorot! On tää Bonnet vaan haka siinä. Frontiersille pisteet levyn julkaisusta ja ite lafkalle ja kaikille muille vinkkiä miten homma tulee hoitaa. Harmi että taika ei toistunut näin vahvana bändin sophomore kiekolla Meanwhile Back In The Garage (18), mutta uudesta ALCATRAZZ platasta Born Innocent (20) on taas kuulunut positiivisia kaikuja.

 

Tomi: Olipa mahtava kuulla levyllinen musiikkityyliä jonka luuli jo kadonneen, ihan jumalten nektariinia tämä. Upeasti kautta levyn vetävällä Bonnetilla yksi tosi tuttu mies eli Waldo mukana ja yllärikortti Zonder. Kitaristi Conrado Pesinato on näitä perinnetietoisia italoäijiä joita aina silloin tällöin esille putkahtelee ja basisti Beth-Ami Heavenstone on kuulemma Grahamin naisystävä jota on erään haastattelun mukaan kiittäminen siitä, että sankarimme vielä musiikin tekoon innostui ja tällaisen levyn aikaan sai. Kyllä The Bookia kuunnellessa oli ilon kyyneleet sekä kylmät väreet herkässä tuli ne sitten yleisfiiliksestä, jostain hienosta biisin kohdasta tai koskettavasta lyriikasta. Ei monet nykykiekot tällä lailla vanhaa rokkaria kosketa. Pete kävi jo hienosti ultrakovat iltabiisit läpi mutta voi helposti sanoa, että koko levy on täyttä rautaa eikä tästä kirjasta täytesivuja löydy. Pitää nostaa erikseen vielä "The Dance" framille sillä eihän tuon biisin kaltaista tunnelatausta ole koettu vuosikausiin ja oot pirun oikeassa kiekon taustakuorojen mahtavuudesta. Ja voiko loistavampaa levyn lopetusta olla kuin "California Air"? Ei vittu voi. Bonnet sanoi haastattelussa, että paluulevyn piti olla vanhojen mestariteosten veroinen ja sitä se todellakin on!

 

TenTenTen : Far Beyond The World  (2001)  (5 biisiä)  (T)

Jumantsuikka, boi oli löytänyt vielä soittamatonta Teniä rosterista. Far Beyond The World on orkesterin kuudes pitkäsoitto (debyytti '96) ja kitaristi Vinny Burnskin yhä rivistössä. Ten on selviytyjä ja suoriutuja joka selvisi hengissä läpi vittumaisen 90-luvun. Joillekin Tenin discografia on täynnä toisiltaan kuulostavia kiekkoja ja Gary Hughesin lauluääni ärsyttää. Meille Ten on linjansa ja valitun tyylinsä vahvana säilyttänyt aor / melodic rock legenda ja Hughes tekniset puutteensa tunteella paikkaava nokkamies. Tomi aloitti soiton kakkosbiisillä "Strange Land" ja heti perään soi kolmonen "High Tide". Peruskowaa Ten grindia joka pesee esim. 90% THUNDERin tuotannosta, jota blues rock orientoitunut brittilehdistö pitää jostain syystä kovassa arvossa. Chorukset nousevat lopussa ja alkavat upota kunnolla. Helmistöön on nostettava ehdottomasti kappale "Outlawed And Notorius" jonka odotin alun perusteella soivan keskitempossa. Sieltähän nasahti John Sykesin BLUE MURDER tyylinen vauhdikas ralli. Kertosäkeen monikerroksinen suomimelodia viehättää ja Vinny Burnsin riffage sekä soolo niittaavat paketin kuntoon. "Heart Like Lion" pistää alkuun hienoa lounge fiilistä hyvällä taustalla soivalla synamotiivilla. Ten voi hienosti rauhoittua vaikka ei ole kyse slovarista. Biisi lähtee lentoon ja rokkaa kertsin ajan. Todella makee veto ja hieno kokonaisuus, pakko diggaa. "Who Do You Want To Love" raidan bro oli kuullut aikoinaan Yleltä Hard Rock Club ohjelmasta. Tiukalla synabuustilla liikkeelle, sitten jopa pop vivahteinen verse kietoo pauloihinsa kunnes chorus yllättää hempeydellään. Track oli mulle eka lysnalla miltei liian pink & fluffy ja se on kova pala paatuneelle aor wimpyilijälle. Ehkä tyyli vain yllätti hieman roisimman matskun jälkeen, erittäin hyvin tuo nyttemmin korviin kelpaa. Veljpoika oli valinnut settiinsä platan parhaat biisit. Skipperi jos pitää mainita, niin nelosraita "What About Me?" balladoi aika tavanomaisesti.

 

Tomi: Tämä oli yksi meikäläisen pisimpään hyllylimbossa olleista ja vuoroaan odottaneista levykäisistä. Hienoa saada näitäkin välillä lauteille ja Petelläkin on tapana napsia aina yksi "oldie" mukaan kekkereihin. Jees, mainio Ten platter tämä Far Beyond the World ja aloitin tosiaan kakkosraidalla koska en tykkää avausveto "Glimmer of Evil"in kumisista rumpusaundeista vaikka biisi muuten ihan cool onkin. Aivan kuin tyhjää pyöränkumia vasten hakattaisiin tuossa mutta onneksi tuota ongelmaa ei muilla raidoilla ole. Kappaleet on tasaisen vahvoja kautta levyn vaikka olen kyllä samaa mieltä nelosen mitäänsanomattomuudesta ja taisi se levyn päättävä nimibiisi hiturikin olla aika meh. Muilla vedoilla Hughesin melodiakynät on olleet terävinä ja muutama oikein maittava kertsikin mukaan mahtuu. Huomasin, että Heavyharmoniesissa oli tälle kiekolle jopa 35 kommenttia eli ajat oli tuolloin toiset. Nykyään ei esim. joitakin isojen nimien levyjä ole kommentoitu  lainkaan eli onko melorock fanit katoamassa vai siirtyneet vain toisille alustoille, veikkaan jälkimmäistä. Kyseessä muuten Frontiers cd 099 eli oltiin vielä juuri ja juuri satasen alla. Vertailun vuoksi  yläpuolella käsitellyn Graham Bonnet Band kotelon selkämyksestä löytyy lukema 759 eli on ne Fronttarin pojat vaan hurjaa tahtia kamaa puskeneet markkinoille. Tässä taisi olla niin, että annoin veljpojalle iltalevyn omaksi, kun edukkaasti toisen mokoman kirpparilta bongasin vai löytyykö aikakirjoista moisesta kommenttia? Minulla ainakin on täällä kotona omakin kappale.

Petri: Juu, täältä löytyy oma kappale levystä :)

 

Status "f***in'" QuoStatus "f***in'" QuoStatus Quo : Whatever You Want  (1979)  (6 biisiä)  (P)

Ostin vihollisten kahden levyn koksun huuto.netistä 1 eurolla. Vihollisella tarkoitan tässä bändiä jota on Tomin kanssa nuoruudessa inhottu/väheksytty/vihattu. Vihollisia ovat aikoinaan olleet mm. sellaisetkin ryhmittymät kuin AC/DC ja ZZ TOP. Tutustumalla kunnolla artistien tuotantoon voi vihanpidolle saada parempia perusteita kuin muutaman jatkuvasti radiossa soivan riesakkeen perusteella. Tai sitten löytää albumimitassa perhanan hienon bändin ja musiikin. Status Quon tapauksessa kapakkirokkinsa ärsytti nuoruudessa suunnattomasti yksinkertaisuudellaan, mutta vanhemmiten tuokin tyylisuunta on alkanut joissain määrin murtaa läpi. Diggasin molemmista ostamallani cd-levyllä olevista albumeista ja päätin että vihanpidon pitää loppua. Sitten tapoihin kuuluen hommasin bändiltä riskillä koko 70-luvulla julkaistun tuotannon Piledriveristä (72) eteenpäin. Halusin iltaan kuitenkin Quolta saman levyn jolla mieleni bändistä muuttui. Biisien "Come Rock With Me", "Rockin' On" ja Runaway" soidessa brokin alkoi diggailla. Kukapa voisi vastustaa nykivää ja seksikästä sekä munakasta rokkeria tahi FOGHAT tyylistä boogieta. Tomi on altistettu.

 

Tomi: Siinä se nyt sitten on, eli kun eräänä iltana suorastaan vittuilin Petelle, että kohta alat hankkia Status Quon levyjä niin tähän on tultu ; ) Ja kuten näissä yleensä käy niin tälläkin kertaa on saanut omat hatut sekä paskat syödä sillä tämä boogieporukka jytää! Quon dissaamiselle löytyy sellainenkin peruste, että juuri tämä levyn nimibiisi soi aina HIFK:n hallissa mikä teki kappaleesta maxi-inhokin mutta niin se vain kokonaan kuunneltuna tuokin biisi toimii. "Shady Lady" boogierollaa kapakkapianonkin soidessa ja kyllä nämä menee mutta oluen kanssa vielä paremmin. "Who Asked You" on astetta maukkaampi sekä sävykkäämpi tapaus tuoden esille taas yhden erilaisen puolen yhtyeestä ja tämähän oli basisti Alan Lancasterin yksin kirjoittama veto. "Your Smiling Face" etenee tuttuja boogiekiskoja pitkin, mutta a-puoli päättyy näpsäkkään hitaampaan "Living on an Island" raitaan jossa on hauskat huumelyriikat. Sitten päästäänkin cd:n perspuoleen mikä on kokonaisuudessaan helvetin kowaa kamaa. "Come Rock With Me" on lähes hypnoottista matskua joka parantaa koko ajan edetessään ja suoraan perään jatkuva "Rockin´ On"  on oikein toimiva buugiwuugi. Suoraa paahtoa tarjoileva ja matkan varrella koko ajan toimivammaksi heittäytyvä "Runaway" on vuorossa seuraavana minkä jälkeen iskee surfboogie kiivu "High Flyer". Perskeles sentään, kun on hieno biisi ja olen sitä mieltä, että tuo olisi voinut lyödä sinkkuna läpi amerikoissa. Laulumelodiat ei ole kaukana Beach Boysista tässä.

Levyn päättää "Breaking Away" jossa on erittäin veikeää skitarointia mikä uppoaa meikäläiseen, välillä tulee mieleen joku lightweight Gentle Giant for christ´s sake ; ) Tämähän oli Quolta niin sanottu paluu ruotuun levy sillä fanien mielestä parilla edellisellä oli seikkailtu liiaksikin eri tyyleissä. Sanoituksissa taas näkyy heppujen yksinäisyys ja asuminen eri maissa verotussyistä joten ei se ole helpoa aina rokkarin elämä. Kyllä Whatever You Want ylitti kaikki odotukset ja kansikin on oikein tyylikäs. Olen saanut brolta lainaan myös vanhempia SQ kiekkoja jotka toimii nekin, toivottavasti porukalta saadaan lisääkin lättyjä iltamiin.

 

StyxStyxStyx : The Mission (2017)  (6 biisiä)  (T)

Saakeli kun hämäännyin alussa. 1,5 minuutin intro oli ihan progea, mut sitten kun toka raita "Gone Gone Gone" alkoi soida niin tiesin miltei heti! Pomp rock pop killerillä stemmalaululla iski kuin kuuma veitsi korvakäytäviin. "Hundred Million Miles From Home" pistää ihanan 70-lukulaista tykitystä. Kitarat helisee ihanan funkisti ja kertosäe valuttaa parasta T. REX tyylistä purkkaa. Vocoder vielä siihen niin meillä on kasassa superstuffia kuuloelimille. Konseptilevy kyseessä, Mars matkaa seurataan ja miehistön eri jäsenet saavat omissa biiseissään tuntemuksiaan ja ajatuksiaan ilmoille. "Locomotive" raidalla kosketinsoittaja Lawrence Gowan mikillä. Erinomaisen melankolinen tunnelma ja Gowan laulaa vahvalla tunteella. Rock albumia odottaneet ovat olleet ymmärrettävästi pettyneitä The Missioniin. Albumilla on aika vähän puhdasta menomatskua, mutta Styxin teemalevyihin tykästyneet saavat maittavan satsin mannaa kuulolle. "Radio Silence" oli lyriikkavideona tsekattu alle ja toimii hyvin ilman kuvaakin. 70-luku huokuu vahvana kappaleessa jossa hienot tekstit ja Tommy Shawin herkkä tulkinta. "The Greater Good" on upea soft rocker josta mulle sellaista ELO/AMERICA/QUEEN fiilistä nousee pintaan. Herkkä kertosäe iskee syvälle luihin ja ytimiin. "Red Storm" alkaa akustisesti kunnes kehkeytyy myrskyksi Marsin pinnalla. Tunnelmaltaan siellä MARILLIONin Seasons Endin liepeillä mikä on mahtavaa. Melankoliaa ja kaihoa ilmassa. Tässä vaiheessa hoksasimme, että Kansasin ja Styxin paluulevyt samassa hevi-illassa! "Khedive" on ässä piano piece ja "The Outpost" iskee lopulta full out rock osastolle kertsissään. Gowan pistää taas laulupuolen. On kyllä mestarillisesti äänitetty levy. Kuulostaa ihan analogiajan äänitteeltä. Kansitaiteessa on tyylikkäästi yhdistetty avaruusraketin ikkuna ja vinyylisoittimen äänivarsi. Vielä kun levyllä on mittaa vain se 42 minuuttia niin se tarkoittaa sitä, että kaikki turha rasva on leikattu pois. Teemastahan olisi saanut helposti vaikka tuplalevyn. Jos tämä jää Styxin viimeiseksi studiolevyksi, niin kova niitti on kyllä.

 

Tomi: Kyllä The Mission on vähintäänkin miniklassikko heti kättelyssä ja ihailen jätkien pokkaa tehdä näinä aikoina hyvinkin retro teemalevy. Kohdeyleisö on hyvin tiedossa ja melko turha Styxin kaltaisen orkesterin on lähteä nykypäivän sirpaloitunutta nuorisoa kosiskelemaan. Jos joku teini sattuu yhtyeen musiikkia kuulemaan ja siihen jopa hurahtamaan on pelkkää bonusta. Hienoa, että jokainen laulaja saa hetkensä parrasvaloissa ja monesti lauletaan myös yhdessä. Gowan sopii orkesteriin erinomaisesti ja on tuonut Styxiin varmasti sekä virtaa, että omanlaistaan osaamista. Tuotanto on tosiaan ihanan kuuloista ja siitä vastaa Will Evankovich niminen heppu joka oli mukana myös säveltämässä lähes jokaista kappaletta. Mies on tuttu myös Night Ranger yhteyksistä joten mahtava, että vanhoilla legendoilla on myös osaavia takapiruja käytössään. Levystä tehtiin seuraavana vuonna cd/blu-ray versio mikä olisi mahtava löytää jostain ja pikkulinnut on laulaneet, että uusikin levy olisi jo nauhoitettu mutta minkä julkaisua korona siirtää. Eiköhän sieltä taas pätevää tavaraa ole luvassa joten hyvää kannattaa odottaa.

 

The StrandThe StrandThe Strand : S/T  (1980)  (5 biisiä)  (P)

Tämän illan kauiten soittovuoroaan odottanut levy tulee Rock Candyn rosterista. Ovathan taas kaivaneet obscuuria kamaa kuulolle. Siltikin The Strand heittää tiskiin nimimiehiä vihkosessaan. Tuottajana Toto rumpali Jeff Porcaro ja lauluhommista löytyy Rick "Moon" Calhoun. Kiekko soundaa tietysti hyvälle ja musasta huokuu hyvää mieltä tuottava aor/melodic rock tyyli. Esim. raidan "I Like It Like That" loose fiilis juontaa juurensa varmasti sieltä ukkojen BOZ SKAGGS aikojen touhusta. Vielä tautisen irtonaista 70's vibaa kuultavissa. Vitosesta "Prisoners In Paradise" veljpoika tuumasi että "midtempo instaklassikko". Mies rakastui kappaleeseen ja miksi ei. Calhoun laulaa hiton hyvin tarvittaessa räkäkurkullakin ja koko biisin ajan on SE fiilis! "Can't Look Back" on kadonnut west coast klassikko, with a hint of Toto. Iskut on spot on ja piano muutenkin tuotettu aivan tykisti. Rumpusoundeja pitää myös kehua, ai niin nehän onkin tuottanut rumpali. Onko kiekon paras biisi jätetty viimeiseksi? Tomi voi taustoittaa bändin historiaa kun en ehtinyt vihkosta uudelleenlukea ennen sen jättöä Tomin huomaan.

 

Tomi: Olipas helvetin hyväntuulista, hyvin tuotettua ja helposti kuunneltavaa aaooärrää tämä The Strandin levy. Bändi juontaa juurensa Losissa 70-luvun alussa perustettuun Rural Still Life yhtyeeseen missä soittivat mm. high school ikäiset sekä vähän vanhemmat Toton jäsenet ja The Strandin primus motor, kitaristi Scott Shelly. Jätkät soitti kaikkea jazzista, mustaan musaan ja Chicago kamaan joten skaala oli laaja niin kuin sen pitääkin olla. Myöhemmin Shelly pääsi kiertelemään mm. Peten mainitseman Boz Scaggsin ja Randy Meissnerin kanssa, tutustui Jeff Parisiin ja opetti nuorta Randy Rhoadsia. Toton jätkät perusti oman bändinsä ja sitten Scaggsin manageri ehdotti Bozin jäljelle jääneen live bändin jäsenille samaa ja laulajaksi saatiin aiemmin  enemmän r&b musiikin parissa toiminut "Moon" Calhoun. Soppari Islandin kanssa syntyi lähes tyhjästä viiden biisin demon avulla mitä ei kunnolla ehditty edes markkinoida. Levy saatiin tehtyä mutta levy-yhtiössä tapahtui muutoksia eikä promootiota juuri saatu. Hieman keikkailtiin mutta lätty ei myynyt ja se oli siinä, ehkä tuo lafka oli alunperinkin väärä. Shelly yritti vielä myöhemmin parin  muun projektin kanssa mutta nämä eivät saaneet tuulta alleen ja mies elättää itsensä nykyään säveltämällä musiikkia peleihin, tv-sarjoihin ja elokuviin.

The Strandin levy on sellainen jonka voi laittaa  soimaan milloin vain ja tulet siitä hyvälle tuulelle. Kiekolta löytyy aikalailla kaikkea aor alatyylejä eli kattaus on maittava ja, kun levy lopetetaan "Can´t Look Back"in kaltaiseen clasicoon (jota Porcaro oli muuten kirjoittamassa) niin ei tässä oikein valittamisen aiheita ole. Olin muuten varma, että olen kuullut biisin ennemminkin ja sitten löytyi todiste sillä biisi soi J.S. Cardonen vuonna 1985 ohjaaman rokkileffa Thunder Alleyn soundtrackilla näyttelijä Roger Wilsonin esittämänä. Hieno julkaisu Candylta ja bron poiminta sieltä limbosta. Se vaan jäi kummastuttaan, että oli malttanut jättää viiteen biisiin, kun tästä olisi helposti ainakin sen kuudennen löytänyt ; )

 

AsseptiAsseptiAccept : The Rise Of Chaos  (2017)  (6 biisiä)  (T)

Jopa taantumisen kritiikkiä saanut neljäs Accept albumi laulaja Mark Tornillon kanssa osoittautuu useamman kuuntelun jälkeen varsin vereväksi. Tomin kommentti kuunnella levy ajatuksella lyriikoiden kanssa auttoi paljon. Biisit saavat painoa vahvoista sanoituksista ja kiekko tuntuu paremmalta. Soundit on hyvät ja soitto sekä laulu kulkee, mutta hienoinen yllätyksettömyys vaivaa. Toisaalta ehtaa Acceptia on tarjolla ja sitä kansa kaiketi haluaakin, silti olisi kiva saada muutama normista poikkava yllätys sekaan pakkaa verestämään ja sekoittamaan. En menisi nyt fillereiksi yhtään biisiä säätämään, mutta "Hole In The Head", The Rise Of Chaos" ja "Race To Extinction" ovat puhdasta peruskauraa. "Koolaid" kertoo pastorin Jim Jonesin jumalan temppeli lahkon massamurhasta. Syaniidilla terästetty juoma tappoi noin 900 ihmistä viidakkoon perustetulla Jonestown leirillä loppuvuodesta 1978. Muistan 6-vuotiaana katsoneeni kuvia Seura-lehden artikkelista maassa makaavista ihmisistä ja heidän ympärillään lojuneista kertakäyttökupeista. Jätti kyllä ahdistavan fiiliksen, mutta jollain morbidilla tavalla kuvat kiehtoivat pikkupoikaa. Tästäkin syystä kappale kolahtaa. "No Regrets" kosahtaa kupoliin viimeistään sooloilla buustatun hienon välikohdan jälkeen ja "What's Done Is Done" rullaa terhakkaasti simppelin ja toimivan kertosäkeen voimin. Otimme Tomin kanssa viskihuikat ja kertosäe kääntyi muotoon "what is drunk, it is drunk, it's over". Kasiraita "Worlds Colliding" kuuluu kiekon kermanekkaan. Supertyylikäs soolospotti siinä ja saan kertosäkeen melodiakulusta tiettyjä BATTLE BEAST fiiliksiä. "Carry The Weight" on myös ihan Accept aatelinen. Choruksen melodiassa nautittavaa old School Accept virettä. Kokonaisuus ei nouse Tornillo eran Acceptin parhaimmistoon, mutta ei missään nimessä heikko kiekko. Nuclear Blastille propsit kun ovat pahvikantisiin kansiin pakanneet cd:n omaan jackettiin, ei naarmuunnu levy niin helposti.

 

Tomi: Holy fuck, että oli mahtava kuunnella tämä kiekko uudelleen muutaman vuoden välissä vierähdettyä. Peteltä tuli kyllä niin täydelliset ja omatkin mielipiteet 100% sisältävät kommentit, että Eipä tässä paljoa sanottavaa jää ;) Aikaa on kulunut sen verran, että ollaan taas pian uuden "ässept" levyn kynnyksellä, eka maistiainen The Undertaker ei kovin erikoiselta maistunut mutta täytyy muistaa ettei The Rise of Chaos kiekon nimibiisin videokaan aikoinaan munaskuita paljoa poltellut. On muuten lätyn mitäänsanomattomin viisu. Eli odotettavissa voi olla mitä vain ja kyllä  näiden old school partojen levyt on nykyään niitä mitä sitä itse eniten odottelee koska siellä se vanha kunnon osaaminen on. Olenkin ajatellut, että vähiin jää pian uusien levyjen ostot, kun muutamien tärkeimpien yhtyeiden maallinen vaellus vääjäämättä päättyy. Miehistössähän tapahtui pari jopa pari muutosta kitaristi Herman Frankin ja rumpali Stefan Schwarzmannin siirryttyä syrjään. Heidät  korvasi Uwe Lulis ja Christopher Williams jotka tekee hyvää duunia. Kun tarkemmin tätä Rise of Chaos levyä tarkastelee niin ei uran tässä vaiheessa olevalta bändiltä 6-7 kovaa kymmenestä raidasta ole ollenkaan huono tulos. Ei niissä 80-luvun "legendaarisissa" levyissä läheskään aina päästy samaan saldoon. Chaos nousi listoille monessa maassa ollen täällä meillä parhaimmillaan viitonen joten kyllä kansa edelleen Accept fixinsä tarvitsee.

 

Aor HollidayAor HollidayDoc Holliday : Modern Medicine  (1983)  (6 biisiä)  (P)

Uijui, nyt on monella tapaa legendaarinen kiekko kysessä. Doc Hollidayn kolmoskiekko on kerännyt enemmän yhden tähden lyttäyksiä kuin tuottaja Reinhold Mackilla on mikseripöydässään nappuloita. Kaksi ihan tappokovaa southern rock kiekkoa S/T (81) ja Doc Holliday Rides Again (82) julkaissut (molemmat soineet illassa) bändi päätti kokeilla päivän soundia josko listasijoituksia nasahtelisi. Tämä siis ihan omaa mutua, taustoista tämän päätöksen ja tyylisuunnan muutokseen en ole lukenut, mutta ei tarvi olla selvännäkijä että genre kollegoiden 38 SPECIALin menestys oli vaikuttimena. Southern rock puristeille kysessä on siis pyhäinhäväistys ja yksi kommentti olikin foorumeilla hauska: "This is is like they tried to be a new wave band from the south! Awful,regurgitated pap, maybe becuz they recorded in europe, sounds like Foreigner meets human league,can the synths!" Aivan upea kommentti ahdistuneelta rock diggarilta ja samalla listaa kaikki syyt miksi Modern Medicine on meille niin mahtavan tykki albumi. Harvoin on näin uniikisti kaksi täysin eri planeetalta tulevaa genreä kohdanneet levylautasella. Mackin sound engineer ja producer listat on niin kovat, ettei ukon skilssejä voi vähätellä. Siellä on mm. Purplea, Eloa, Scorpionssia, Queenia, Rollareita, Rory Gallagheria, Coverdalea jne. Siltikin voi hämmästellä kuinka riisuttu rock on tällä levyllä. Ehkeivät Doc Hollidayn jätkätkään odottaneet aivan näin mellowia soundimaailmaa.

Eniveis heti avaava "City Night" ottaa kaiken hyödyn irti Giorgio Moroderin Musicland studioiden discotuotantokyvystä. Voisi luulla kuuntelevansa BOBBY BARTHin aor soololevyä. Aivan mahtavaa matskua perkele! Sitten tiukempaa rockia yrittävä "Gimme Some" jonka kertsi on aivan kuin jotain komediaa ja rumpusoundit on niin munattomat ettei mitään rajaa. Paska biisi jonka toisiinsa sopimattomat komponentit hitsautuvat joksikin perverssiksi neroudeksi, eli aika kova paskabiisi. Ja sitten "You Don't Have To Cry" pistelee sellaisen power ballad klassikon jotta alta pois. Onkohan tuo jätkien oma biisi vai koveri, hittikamaa täydellisessä maailmassa. Seuraava klassikko on kutosena soiva "Hell To Pay". Ihan killeri riffi ja kertsi, tällaista fist pumping kamaa ei vain saakeli enää osata tehdä, ainakaan näin hyvin. "No Relation To Love" rullaa ihan Rolling Stones groovella, Bruce Brookshiren lauluääni erottaa. "You Turn Me On" pistää sitten ehtaa 70-luvun lopun tanssilattiakamaa eli discoten mennään. Tarviiko erikseen mainita että toimii aivan stanan kybällä tässä taloudessa. "We Are Not Alone" tähyää taivaalle killerin synaseqvensserin pulputtaessa kitaroiden taustalla. Hi-tech aor kohtaa new wave popin southern rock käsittelyssä, milloin olette viimeksi kuulleet moista? "You Like To Rock" niittaa albumin loppuun vielä julistuskamaa yleisön huutojen tehostamana. On tää niin kova runsaudensarvi kaikkea kiehtovaa, että remasterin ostaisin heti. Hankkimallani cd:llä on aika pieni volyymi joten uudelleen masterointi kunnon taustahistoriikkivihkosella olisi mannaa. Levyn kansikin huokuu taikaa.

 

Tomi: Kyllähän tämä jättää suun ammolleen, kun tietää bändin nimen mutta jos kannessa lukisi vaikka Doc Hollywood niin moni Harmoniesissa dissaava saattaisi muuttua diggaavaksi.  "City Nights" on huikea avaus jossa Survivor kohtaa iskelmädiskon eli instaklassikkohan se meille on. "Dreamin´" on early 80s US aor veto by the numbers mutta silti parempi kuin useimmat nykypäivän tekeleet. Kolmantena iskee sitten "Gimme Some" minkä soidessa on varmasti aikoinaan silmiä pyöritelty levysoitinten äärellä. On kyllä sellainen amalgaami rokettia, Oingo Boingoilua ja muita vastaavia outolintuja, että en heti keksi vastaavaa. Soolospotin aikana on havaittavissa selkeitä "Surfing Bird" sointuja joten kai tässä 50-luvun surffitunnelmaakin haetaan mikä oli hetken retromuodissa 80-luvulla. "You Don´t Have to Cry" vie tosiaan megaballadi osastolle ja kyllä pelittää koska kaikki biisit kirjoittaneen Brookshiren ääni pystyy sekä kykenee.
"Rock City" on hyvä riffi rocker jonka alla pulputtaa Kraftwerk syntikkaa. Biisi alkaa hiljalleen purra sekä potkia, omaa myös kevyen kohdan ja soolospotti on kuin ZZ Toppia. Modern Medicine keitokseen on nakeltu kyllä ihan koko 80-luvun alun musiikkimaailma ; ) Vuoroon seuraava clasico eli "Hell to Pay" jonka kertsi on niitä mahtavimpia asioita maailmassa tällä hetkellä. Kipale pelittää muutenki kuin apina ja puhelaulu on niin spot on. Kyllä tähän levyyn on varmasti Quiet Riotin listamenestyminenkin vaikuttanut. Seiskasiivu "No Relation to Love" on lätyn sielukkain raita ja kenties samalla myös southernein? Sitten isketään tiskiin bassogroovea kuin suoraan joltain bläkkisklubilta... ihan kreisiä ; ) Tämä siis "You Turn Me On" joka on rakenteellisesti täyttä aikansa Queenia. Huimaava veto. "You Are Not Alone" on paras kuulemani sc-fi/aor/hi-tech pläjäys moneen hetkeen jonka soisi jatkuvan ikuisesti ja loppuhan rokataan julistustahtiin kuten Bro mainitsi. Modern Medicine on täyttä 80-luvun magiaa ja olen niin iloinen, että yhtye tämän teki vaikka se ehkä heidän uransa tuhosikin. Ja joo, John Dismukesin (mm. Y&T, Keel, Winger)  kansi on vitun hieno vaikka uskon, että jo yksistään se on laittanut monen no nonsense southern rock fanin Jack Danielsit väärään kurkkuun ; )

KUVAMATERIAALIT:

Ei merkintöjä kuvan katsomisesta.

 

SIDE QUEST:

1ST: Tomi otti tästä nokkaan kun aloitti TENin soiton kakkosbiisillä.

SPINE: Pete toisti Bonnetilla Wintersunin spinevärin ja hävisi.

6 TRACK: Pete soitti samaiselta Bonnetilta ekana 6 biisiä ja hävisi kisan 2-1. Tomi nousi kokonaistilanteessa ratkaisevaan 4-2 johtoon. On se kova!

 

WRAP UP:

Illasta on raapustettu aika nihkeästi dataa ylös. Olin kuitenkin vienyt Tainan junalle kun se matkasi johonkin seminaariin. Tomi saapui

fillarilla kello 17:00 ja ulkona yhä 7.6 astetta lämmintä. Suoraan hyllytykset käytiin 17:16 - 17:39 jossa Tomilla 16 cd:tä ja mulla 11

levyä. Setti soi sitten hetimiten perään ajalla 17:49 - 00:45 eli seittemisen tuntia. Safkana ranut ja HK:n sininen. Juomat: Karhu III,

Lahden erikois pale-ale, Strongbow apple +dark, Kopparberg pear, Koff apa, Pirkka amber ale, Stadin Panimon american pale ale. Sain

Tomilta Tenin Albion cd:n kun mies oli hommannut Battlefield kokoelman.

 

Tomi arrivalTomi arrival

 El NinoEl Nino

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Avaa se juoma asap!Avaa se juoma asap!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Molemmille saman verran hyvä mies.Molemmille saman verran hyvä mies.

 Alet rivissä.Alet rivissä.