Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

,Hevi-ilta 27.12.2017 Keskiviikko

 

StaminaStaminaStamina : Viimeinen Atlantis  (2010)  (5 biisiä)  (P)

Sainpa veljpojan hämilleen, niin kuin lupasinkin. MOKOMAa sieltä tarjottiin, autoin poikain STONE fanituksella, neljännellä levyllä ja sitten kun sanoin et nimessä I:n tilalla 1 hakukoneiden helpotusta varten niin natsasi. Aiemmin ilmestynyt siis kiekot Stam1na (05), uudet Kymmenen Käskyä (06) ja Raja (08) jotka hommasin huuto.netistä haltuun ja kaksi ekaa taisi jo Tomillakin käydä kuuntelussa. Viimeinen Atlantis on teemalevy käsitellen ilmastonmuutosta ja kerskakulutus kulttuuria. Jotkut hevipuristit ovat saaneet näppyjä "liian" vihreästä, naamalle työnnetystä sanomasta, mutta ainahan rässibändeillä on ollut poliittista kantaaottavuutta ja yhteiskunta kritiikkiä. Hienosti muuten toi levyn kansikuvakin ottanut vesivahinkoa, hetken katsoinkin et onpa huonossa kunnossa kun levyn kirpparilta bongasin :) "Piste Jolta Ei Ollut Paluuta" laittaa lopussa Stonea kuulolle. Kertsin melodiat iskevät kyllä meikälle heti. Myös "Pakkolasku" kolahtaa ns. ykkösellä. Loistava kertosäe ja kuluttajaa (eli meitä) paineistetaan kyllä kunnolla. Jännä ajatella että englantia äidinkielenään puhuvat kuulee noi meille klassiset rässibändit kuin me nyt Stam1na. Kyllä Viimeinen Atlantiskin pitää kuitenkin sanojen kanssa ensimmäistä kertaa kuunnella. "Maalla, Merellä, Ilmassa" soi settini neljäntenä ja huippumatskua on tyrkyllä. Paahdon keskellä tuleva puhtaan laulun välikohta on upea. "Elämän Tarkoitus" olisi ollut varmaan settini kuudes kappale, mut piti nyt ekalla kiekolla edes yrittää viidessä soitetussa pysymistä. Soittosettini viides biisi eli levyn kymmenes raita "Eloonjäänyt" kolahti kyllä kympillä (!) mestarillisen kertosäkeen avulla. Viimeinen Atlantis on niin kova lätty, että loppu diskografia pitää hommata jo sen antamilla näytöillä hyllyyn.

 

Tomi: Okei, en ollut ennen iltamia tietoisesti yhtään Staminan biisiä kuullut joten ei ihme, että oli nimi hiukan hakusessa. Kovaa iski kuitenkin ja nyt olen sitten tuon diskografian alkupäänkin käynyt läpi ja debyytillä oli muutama kova biisi, Uudet kymmenen käskyä oli oikein hyvä mutta Raja ehkä liiankin thrash ja mosh joten koukut oli siinä melko vähissä. Muutama hyvä raita sieltäkin silti löytyi. Mutta sitten tämä iltalelvy Viimeinen Atlantis... aijai saatana miten tiukkaa kamaa levy täynnänsä eli uusi fani on todellakin saatu koukkuun. Heti introsta alkaen touhu on bändillä täydellisesti hallussa sekä sanoituksellisesti että soitannollisesti ja melodisuus/rankkuus aspektit upeassa balanssissa. Tykkään monipuolisesta laulannasta ja väliin kuullaan myös mainioita puhe osuuksia jotka sopii teemaan erinomaisesti. Tyylitaju on ihan tapissa.

Levyn lyriikoita on mietitty varmasti kauan ja harkiten eikä ihme, että Hyyryseltä tuli myöhemmin ulos vielä samanniminen esikoisromaani. Aihe on selvästi sydäntä lähellä. Kulutuskulttuurille piruilu kolahti ehdottomasti myös allekirjoittaneeseen ja sain heti ekalla kuuntelulla myös kylmät väreet, kun "Maalla, merellä, ilmassa" biisin kertosäe  laittoi lopussa karvat asentoon. Aivan mahtava tunne! Bron soittolista oli napakka ja kyllähän ne kaikkein kovimmat siinä toki mukana mutta valinta on ollut siinä mielessä helppoa koska huteja tältä levyltä ei todellakaan löydy. Suurella mielenkiinnolla odotellaan miten ne tämän jälkeen ilmestyneet kolisee eli onko mukana lisää herkkua vai tätä ja tätä ja tätä ja tätä ; )

 

Loordien mökkiLoordien mökkiHouse Of Lords : Precious Metal  (2014)  (5 biisiä)  (T)

Siinei kauaa nokka tuhissut kun tunnistin bändin. Kolme vuotta vierähti edellisestä Big Money (11) albumista ja Precious Metal on siis bändin jo yhdeksäs studioalbumi. Kansi näytti ensin hieman halvalta, mutta kun sitä aikansa katselee niin sehän on hieno. Naikkonen on muuten Jamesin tytär. Levyn yleissoundi on hieman raskaampaa, hitusen metallisempaa kuin yleensä. Kyseessä kuitenkin erittäin monipuolinen kattaus biisillisesti, monenlaista tyyliä tarjolla. Pidän kyllä kokonaisuudesta paljon, ei oikein hakemallakaan fillereitä löydy. Miksaushommissa myös vanha kettu Bob Marlette ja levy kuulostaakin soundillisesti hyvältä, ihan kuin edellinenkin. Videobiisi "Battle" avaa kiekon ja killerin varmaa HOH laatua laitetaan kuulolle. "Breaking Free" on enempi rokkeri kunnes "Epic" pistää taas isolla wall of soundilla ja erittäin melodisesti. "Live Every Day (Like It's The Last) on midtempo moody aor-vaikutteinen hard rockeri. Tietyssä mielentilassa myös tear jerker aineksia löytyy. Biisin sanoma aina validi. "Permission To Die" maustaa menoa hienoisella groovella ja nimibiisi tarjoaa tunteikasta slowmo fiilistelyä. "Swimming With The Sharks" on pedal to the metal asenteinen ralli. Tomi: "Löytyy mahtavasti erityylisiä biisejä ja kertosäemalleja, sävelkynä on yhä musteessa", right on bro. "Raw" pistää hyvän hard rockin ja "Enemy Mine" hidastaa kevyempään tunnelmallisuuteen, jossa Robin Beck pääsee enemmän framille ja hyvät progesynat maustavat hommaa hienosti. "Action"in versessä hieman semmoista TREAT vibaa. "I don't wanna talk, Iäm a man of action", panobiisi lyriikkaa parhaimmillaan. Ekselentit ja paksut köörit kertsissä. Finaali "You Might Just Save My Life" on taas ihan erilainen kertosäkeeltään. NIGHT RANGERin positiivista kalifornian aurinkoa siitä poimittavissa. Mainiosti Tomin setti poimittu pitkin kiekkoa joka kertoo myös tasaisuudesta. Kova on kyllä diskografia HOLilla, kun vain 2 albumia mennyt suoraan hyllyyn: toka albumi Sahara (90) ja paluulevy The Power And The Myth (04). Hienoa myös, että kolme kiekkoa on odottamassa käsittelyä ja seuraavan Indestructiblen (15) videobiisi "Go To Hell" on jo huippukamaksi todettu.

 

Tomi: Kyllä ylähuoneen porukkaan on voinut viime vuosina luottaa aika huoletta sillä taso on World Upside Downin jälkeen pysynyt vakaasti plussan puolella. Avausraita "Battle" oli videobiisi ja tällä kertaa oltiin päädytty perus lavaesiintymiseen, mutta ihan ok promoveto kuitenkin kyseessä. Levyn kakkosraita on pakan heikoin lenkki jonka voisi jopa skipperiksi nimetä ja itelle on ihan käsittämätöntä ymmärtää, että joissakin arvosteluissa tätä pidetään killerinä?! Tämän jälkeen pysytään kuitenkin  ruodussa ja vauhdikas "Epic" on oikein mallikas raita. Pete mainitsi nelosena soivasta "Live Every Day" kappaleesta, että saattaa aiheuttaa valumia näköelimissä ja näin on  ainakin itselleni käynytkin ; ) Upeita melodioita kerta kaikkiaan ja kiivu on nelikon Mason/Christian/Bell/Hymas käsialaa jotka on tehneet leijonanosan albumin biiseistä. Ei ollut yllätys, että molemmat "Swimming with the Sharks" ja "Action" oli meikän iltasetissä sillä kummassakin verset vedetään rakastamallani nopealla lausunnalla ja onhan nuo muutenkin upeita ralleja. Makean 80-lukuinen "You Might Just Save My Life" päätti sitten sekä setin että koko levyn. On erikoista, että osa possesta pitää vain niitä kolmea  ekaa kunnon HOL levyinä mutta se on heidän menetyksensä, sillä bändi on edelleen kova tekijä melorock markkinoilla ja jäädäänpä jännittämään onko Indestructiblesta lauteilla saakka.

 

BroshBroshEthan Brosh : Live The Dream  (2013)  (5 biisiä)  (P)

Tomi arveli heti ettei muista gubben nimeä kun sanoin, et nyt tulee instrua. Mies muisti kyllä yhden soolon (Out Of Oblivion, 2009) soineen illassa ja että kitaristi soitti myös yhdellä illassa soineella lauletulla kiekolla (ANGELS OF BAYLON : Kingdom Of Evil, 2010). Jeah, eli klassista kitarasankari instruilua tarjolla ja sehän ei kaikille ole koskaan uponnut. Me on oltu asialla ihan alusta asti eli sieltä Tony McAlpinen debyytistä saakka. Brosh avaa heti hienolla neoklassisella rallilla joka on samalla kiekon nimibiisi. "Forbidden Pleasures" on todellakin nautinto kuulla, tekeekö kukaan muu skitaristi nykyään näin 80's tyylistä klassikkokamaa? "Space Invaders" pistää hyvän tempon päälle tunnelma kitarointia ja tilua. Seiska "Rude Awakening" on soundillisesti sitten enemmän siellä APOCRYPHAn maastossa. Biisillä vierailee basson varressa itse Dave Ellefson. Ysibiisi on "Clean Slate" eli Ethan touhuilee tässä ilman äänensärkijää. Hienon kappaleen on kaveri siitäkin saanut aikaiseksi. Kyllä hemmolle pitäisi slotti johonkin bändiin saada aikaiseksi, tai sitten Brosh haluaa vain duunailla omiaan. Kelpaa se meille näinkin. Live The Dream julkaistiin Carmine Appicen Rocker Records lafkan kautta. Hieno kansi ja oikeat soittajat muissakin instrumenteissa (ei edes Ben Timely rummuissa). Max Norman palasi eläkkeeltä miksaaman levyn oltuaan liki 20 vuotta poissa musiikkibisneksestä, kova haul Ethanilta! Masteroimassa sitten toinen legenda Bob Ludwig. Tilasin levyn taas suoraan Ethanilta ja sieltä se tuli omistuskirjoitusten kera jälleen. Minkähänlainen olisi tuo Drum Wars Live! (14) levy jolla Ethan kitaroi Carmine ja Vinnie Appicen paukutellessa kannuja...

 

Tomi: Kyllä nämä skittainstrukiekot vaan meikäläistäkin aina säväyttää ja mahtavaa, että ainakin Brosh jatkaa edelleen oikein melodisen materiaalin parissa. Onhan tässä tietysti mukana monenlaista tyyliä ihan lyhyestä mutta siististä tapping biisistä (Knock on Wood) enemmän 90-luvun vaihteessa muodissa olleeseen shuffle groove meininkiin (Bottomless PIt) ja kutonen "Suspicious Exchange" tarjoilee osittain akustista latinokampetta. Ei ole yhdestä puusta Ethankaan veistetty. Toki tuo Peten soittama ja tuossa edellä esittelemä osasto on sitten sitä hienointa nektrariinia ja minusta on vitun siistiä, että jo silloin ´85-´86 lujaa iskenyt neoklassinen revittely tuntuu yhä vaan makuhermoja kutittelevan. Oivallinen bongaus brolta tuo Apocrypha vetää "Rude Awakening" verrokiksi ja kyllä tähän olisi ollut unelma saada vielä Tony Fredianelli vierailemaan mutta taitaa se heppu olla jo ihan muiden projektien parissa. Tästä tulikin mieleeni, että Ethan liittyi viime vuonna Fifth Angeliin eli nyt se bändikin sitten löytyy ja heppu on ollut myös parilla viimeisimmällä Michael Sweet soololevyllä mukana joten voi olla, että noiden puitteissa äijää kuullaan iltamissa hyvinkin pian. Eli "Keep on rockin and live your dream" kuten Ethan on kirjoittanut Petelle lähettämään cd-levyyn.

 

Don BarnesDon BarnesDon Barnes : Ride The Storm  (1988/2017)  (5 biisiä)  (T)

"Kuulostaako tää vähän southernilta?" kysyin ja sain nyökkäyksen. Saimme kunnon naurut kun heitin ensin, että onko tää se 44 MAGNUMin eiku 38 SPECIALin hepun soolo. Eli kyseessä jo monesti illoissa soittolautasella käyneen 38 Specialin laulaja/kitaristi Don Barnesin soololevy 80-luvun lopulta, jonka A&M levy-yhtiö jätti julkaisematta. Syynä tälläkin kertaa, ei niin yllättäen, isojen pamppujen vaihtuminen lafkassa. Pääasialliset biisinkirjoittajat albumilla itse Barnes ja meille hyvin tuttu Martin Briley, joka myös kiippareiden soitossa mukana Alan Pasquan ja Jesse Harmsin ohella. Ei tarvi hävetä muutakaan osallistuvaa possea: Porcaron veljekset bassossa ja kannuissa, Tim Pierce ja Dann Huff lisäkitaroissa sekä lisärumpalina Denny Carmassi. Julkaisussa on mukana myös toinen cd-levy jolla albumista modernimmalla tuotannolla oleva versio. Tomi meinasi, että alkuperäinen hengittää enemmän ja se on tärkeää meille. Helvetin siistin kannen on maalannut Nello Dell'omo ja Don itse ollut mukana sunnittelussa.

Ei tarvitse kauaa kuunnella esim. kakkosbiisiä "Looking For You" tajutakseen matskun erinomaisuuden. Surefire sinkkulohko ja hitti aor skenessä. "I Fall Back" laittaa kapakkapianon tilkuttamaan tahtia pirun jämäkän rumpubiitin taakse. Supertempoinen feelgood rokkeri kuin vain ameriikan pojat osaavat ja avasimmekin sopivasti  Brooklyn American Ale pullot tässä kohtaa. Ja ai saakeli kun pistää nautintonystyrät törrölleen vitosraita "Maybe You'll Believe Me Now". Kipaleen verse on niin täyttä Martin Briley kaihoa jotta  oikein ilahduttaa. Hyvä biitti läpi raidan ja stemmat toimii.  "I'd Do It All Over Again" ja "Every Time We Say Goodbye" ovat tiukkoja kolomikasi spesiaalin tyylisiä todella rivakoita aor-rokkereita. Albumilla ei ole muuten yhtään ainutta slovaria, that's the way boys. Ysibiisi "Feelin' Stronger Every Day" on CHICAGO koveri, oikein kuulee Peter Ceteran äänen kertsissä :) "After The Way" tarjoilee sitten taasen rakastamaamme late night fiilistä a'plenty. Kova kiekko kyllä ja veikkaan että olisi menestynyt hey deyn aikaan julkaistuna tosi hyvin. Andrewin Melodic Rock Recordsille hattu päässtä ja pokkaus hienosta julkaisusta.

 

Tomi: Täytyy olla oikein extra large executive mulkku joka jättää tällaista materiaalia hyllylle pölyttymään, mutta niin se vain Amerikoissa tapahtui varsinkin 80-luvulla, kun egot ja kaikenmaailman Gordon Gekkot pullisteli ja koska MINÄ en ollut mukana valitsemassa tätä artistia rosteriin niin kohdellaan sitä sitten mahdollisimman vittumaisesti. Jepulis, tämän sai kokea myös Don Barnes vaikka kuurokin ymmärtää materiaalin laadukkuuden ja onhan tuo kiekolla mukana oleva posse ihan tajuttoman kova dream team. Barnes lähti 38 Specialista soolouralle vuonna 1987 ja hänen paikkansa otti Max Carl jolta löytyy myös maukas aor lätty Circle vuodelta 1985. Koska  Donin sooloura loppui ennen kuin se edes ehti alkaa palasi mies taikasiin spesiaaliin vuonna 1992 ja on pysynyt siinä siitä lähtien. Ride the Storm on täysin fillerivapaa albumi  ja sen uskoo heti ensi soinnuista, kun nimibiisi levyn käynnistää. Brileyn mukana olo on hiukan yllättävää, mutta helvetin hienoa ja jäbän matskun tuntien on selvää kuka esimerkiksi "Maybe You´ll Believe Me Now" biisiin on enimmän osan kirjoittanut. Kyllähän tuo kakkosena soiva "Looking for You" on se kovin hitti aor laserkatseella tarkasteltuna, mutta kyllä emoalus 38 Specialin melodisemman osaston fanit saavat tässä ihan levyn täydeltä kovan luokan vastinetta rahoilleen. Melodic Rockin julkaisu alkaa  jo nyt olla melkoisen harvinainen ja olenkin nähnyt yli 50 euron hintoja pyydettävän mutta tällaista se on näinä aikoina.

 

Boulevard
Boulevard Boulevard : Into The Street  (1990)  (5 biisiä)  (P)

Kanukki aor:ää ihanan melankolisella yleisfiiliksellä. Bändin debyytti S/T (88) kävi illassa, wait for it, kaaaaaauan sitten. Tämä toka albumi on venannut hetkeään turhankin pitkään, mutta kun bändi aktivoitui ja julkaisi uuden kiekon, niin silloin aktivoiduin minäkin. Into The Street on laatuisaa aikuisrokkia ja vokalisti David Forbesista tulee hieman Robin McAuley mieleen. Kuten totesin, biisien melodiat ovat surumielisen kaihoisia ja siten etenkin meille iskeviä. Tuotanto on parasta late 80's/early 90's laatua. Hi-tech soundia ilman niitä iskuja joita vielä pari vuotta aiemmin iskettiin musiikin sekaan. Tomi veti hyvin, että pop yleisöön olisi voinut iskeä esim. vitosbiisi "Light Of Day"n SIMPLE MINDS tatsi. Kappaleen viimeisen 2 minuutin jammailu on ihanaa kuunneltavaa. Voittaa aina sen kun biisiä kertsitetään ns. yli. "Need You Tonight" raidassa kuten muissakaan ei periaatteessa ole suoraa koukkua, mutta fiilis ja tunnelma on niin vahva, että kyllä puree ja hei, illan eka sax! Kokonaisuus on erinomaisen maittavaa tawaraa late night kuunteluun.

 

Tomi: Heti levyn ensi sekunnit vie aikaan mahtavaan ja tiedät, että nyt on laatua tulossa. "Talk to Me" on todellakin huippuveto ja hitto, että tykkään versessä kuultavasta pienestä skitta hetkestä sanojen väleissä. It´s the little things, niinku sanotaan. Laulaja David Forbesin makeen pehmeä äänikin on heti mannaa korville. Tokabiisi "Where Is the Love" alkaa kuin million bucks ja antaa kylmät väreet. Tämä tuottaja (ei kuitenkaan tämän levyn) Kevin Beamishin tekemä biisi on clasico matskua upeine melodioineen  ja täydellisine syntikka sulosointuineen. "Lead Me On" on hyvää areena aor:ää ja samaa voi sanoa myös tempokkaammasta "Eye of the Hurricane" raidasta. Nämä kaksi ei mene niin sieluun kuin avausparivaljakko mutta ovat silti laatukamaa. Peten kolmas valinta slottiin oli vitonen "Light of Day" ja löydän tuosta kappaleesta Mindsin lisäksi hitusen  myös sekä 80-luvun lopun Rush tawaran että nykivyyden vuoksi myös Mr. Misterin haikuja. Goody good stuff ja lopun fiilistely toimii. B -puolen käynnistää "Crazy Life" ja  harjaantunut korva erottaa versessä ne tärkeät pikkukoukut mitkä tekee biisin paremmaksi. Tätä seuraa slovari "Rainy Day in London" sekä "Where Are You Now" jolla olisi minun puolesta voinut rikkoa six track barrierin. Tarjolla upeaa tunnelmaa ja lyriikoissa se hiivatin tyttöystävä ei taaskaan tee niin kuin on sovittu ; ) Jazz klubi välikohta kruunaa ässän viisun.

Yhdeksäs kiivu ja sille on annettu nimeksi "Need You Tonight". Kyseessä hyvin etevä kappale joka pohjaa vahvaan yleistunnelmaan. Bron mainitsema sax valtaa lavan välikohdassa minkä jälkeen kertsi on taas entistä parempi, näin se aina menee. Levyn lopuksi irrotellaan "Eye to Eye" raidassa hieman kepeämmällä otteella ja saadaan nauttia lisää Rush tyylisistä syntikkaiskuista. On tämä Into the Street vaan hieno kiekko joka paranee jokaisella kuuntelulla ja pitikin käydä taas harmoniesissa korottamassa arvosanaa pykälällä.
Levyn tuotti John Punter joka muistetaan myös kolme vuotta aiemmin ilmestyneestä Strangeways lätty Native Sonsin upeista äänimaisemista. Muistin tässä, että meikällähän on tästä  lp-versio hyllyssä joten eiköhän Into the Street tule sieltä napattua taas jossain välissä soittoon. Go, Canada, Go!

 

Heaven & EarthHeaven & EarthHeaven & Earth : Hard To Kill  (2017)  (6 biisiä)  (T)

Olin valveutunut sen verran, että jos hammond soi, niin kyseessä on joko uusin Europe, Hughes tai Heaven & Earth. Osui tällä slotilla jälkimmäiseen. Julkaisu on todella komea paketti, jossa mukana myös koko albumi kuvan kanssa dvd:llä ja luottokortin kokoinen koodi lisämateriaalille bändin saitilla. Kitaristi Stuart Smithin luotsaaman pumpun kiekolla on kyllä tukevin alapää näissä iltamissa. Tuotanto on siis parantunut edellisestä levystä rutkasti ja jo eka kuunteluilla on selvää, että niin on biisit ja yleinen menokin, kaikki on niin nautittavan loosea. Huokuu se tekemisen meininki ja soittamisen ilo, se on helvetin iso ja merkittävä bonus. Classic rockia kaikissa muodoissaan on tyrkyllä. Nelosbiisi "Bleed Me Dry" on akustishenkinen veto ja sekin on niin täynnä energiaa että huh huh. Pettävä nainen se taas kerran laittaa kaverin tilittämään. Ilman pettäviä naisia olisi paljon vähemmän hyviä biisejä maailmassa. Jos kappaleen nimi on "Anthem", niin silloin pitää toimittaa ja H&E tekee juuri sen. Junttaa american stail, megastadion ja mieskuorot kehiin. Lauletaanko seiskabiisi "Monster"illa internetistä? Kasvanut liian isoksi ja out of control. On kyllä magee biitti ja rullaus tällä siivulla. Heitin brolle, että pienemmällä sovituksella biisi olisi ihan LOVERBOY kamaa. Albumin kermaa ehdottomasti, groove overdose. Tomi rikkoi sitten 6-track barrierin raidalla "Bad Man". Huuliharppu ja viski tuovat southern tunnelmaa. Hard To Kill on bändin viides albumi ja toinen jossa mahtava Joe Retta laulussa. Levy kuuluu kaikkien hiemankin 70's tyylisen heviin ja hard rockiin kallellaan olevien levyhyllyyn. Vuoden 2017 kärkeä.

 

Tomi: Taivas ja Maa on kovassa vedossa tällä toisella kunnon bändilevyllä eli Rettan aikakaudella. Ekahan oli enemmän projektiluontoinen, toisella vokalisoi Kelly Keeling ja kolmas oli puoleksi wanhaa kamaa ja neljällä uudella raidalla shouttasi Paul Shortino. Pitäisi kai tuokin A Taste of Heaven hyllyyn metsästää. Mutta joo, nyt ollaan Hard To Kill ja se on kyllä hyvä nimi platalle. Tätä possea on vaikea tappaa eli toisin sanoen laittaa paremmaksi sillä niin tiukasti ja ammattitaidolla on kokonaisuus pantu kasaan. Biisimateriaali on ässää, soitto kulkee, tuotanto puree eli paketti on ns. täysin hanskassa. Iltakuusikko oli kuitenkin melko iisiä valita. Avauskaksikko "Hard to Kill" & Walk Away" rokkaa homman käyntiin, "Bleed Me Dry" olisi ollut 80-luvun jälkipuoliskolla takuuvarma pikkuhitti, "Athem" olisi laittanut stadionit polvilleen, "Monster" biittaa sukat makkaralle minustakin internetin liian suureksi/tärkeäksi paisumisesta kertoen ja loppuun iskee tunnelmallinen "Bad Man" jossa maistellaan myös southern mausteita. Ihan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi niin mukana on mahtava dvd josta löytyy kiekon kaikki biisit soitettuna studiossa ja tämä on parasta ikinä. Toivoisin, että jokaisella yhtyeellä olisi mahdollisuus tehdä vastaavanlainen tallenne sillä näin biisit sekä myös orkesterin jäsenet tulee faneille entistä tutummiksi.
Fuck yeah, Heaven & Earth nousi näillä kahdella Joe Rettan aikaisella levyllä classic rock bändien ykköskastiin ja on jännää odotella mitä sieltä tulee jatkossa.

 

Steve WalshSteve WalshSteve Walsh : Black Butterfly  (2017)  (6 biisiä)  (P)

"Born In Fire" on heti kunnon ralli ja inkkari mambojamboa sekaan. Niin alkaa superyllättävä, jo eläkkeelle jääneen KANSAS voc mestarin viimeisin/viimeinen soololevy. "The Piper" oli jo RADIOACTIVEn nelosella, mutta tämä on revised ja paljon parempi versio. Wall of sound kertosäkeessä on ihana. "Grace And Nature" kertoo sen, että Steven ääni on beat up ja crooner suuntaan menossa, mutta me elämme sen kanssa ihan kuin Paul Sabunkin kanssa ja se on ihan ok. Miehet vanhenee, ääni muuttuu ja meitä ei haittaa. Supporttina tässä Overland ja Ousey, molemmat Escapen miehiä. Tommy Denanderin tuotanto on no, aina saatanan kovaa. "Dear Kolinda" on mulle kiekon paras biisi. Kertsin melodia ja miten Steve sen vetää on parasta viime ajoilta. Tuli nytkin kylmät väreet selkärankaan kun kuuntelin. Tommyn soolovälikohta on rautaa ja Walshin sanoitukset siihen vielä päälle. Ne eivät todellakaan ole mitään tavallista diipa daabaa, vaan paljon syvällisemmät ja pureskeltavaa sisältävää materiaalia. "Warsaw" tarjoaa hi-techiä tältä ajalta, aivan makee ralli. Slovareita levyltä löytyy kolme ja niissä laulajana Jerome Mazza. Outo ratkaisu, mutta Walshin ääni ei ehkä taipunut enää noihin. Hieno testamentti legendalta enivei.

 

Tomi: Escape houseband making magic with Walsh! Kyseessä upea testamentti Steven uralle ja cd alkaa heti kovalla uptempo "Born in Fire" raidalla ja näihin on Escapen levyillä viime vuosina totuttu. Vaikka meno onkin välillä hard aor osastoa niin toisin kuin monilla muilla, Escape possella hommassa pysyy koukut ja melodiat mukana. Tarjolla yhdeksän ässää biisiä jotka on parivaljakon Walsh/Denander käsialaa mitä nyt Ousey oli mukana tuolla jo tutun kovalla "The Piper"illa. En kerta kaikkiaan löydä mitään valittamista näistä vedoista ja kaikki olisi olleet iltasoiton arvoisia. Sitten löytyy nämä kolme Mazzan laulamaa biisiä jota olisi ihan hyvin voitu jättää levyltä pois. Noissa tekijöinä Denander/Overland ja ihan ok lauluja ne on mutta ehkä biisien tasoa kuvastaa sanat FM aor by the numbers. Walshin ääni ei välttis ole enää  parhaimmillaan, mutta se on silti tiukempi kuin 80% laulajista ja se tärkein eli tunne on tallella. Ja oot niin oikeassa noista lyriikoista. Vittu että rakastan, kun ei lauleta pelkästään  niistä kahdesta perus asiasta ja jos lauletaankin niin siinä on aina jotain uutta twistiä mukana. Iltasetin ulkopuolelle jääneistä täytyy nostaa esiin jumalattoman upea " Hell or High Water", piru, että diggaan niistä puheosuuksista tuossa. Kyllä tämä yllätti kovuudellaan ja vihkosen takakannen majesteettinen kuva Walshista kertoo kaiken - miehen piirteet  kuuluisi painattaa vähintään sadan dollarin seteliin.

 

 

 PetraPetraPetra : Back To The Street  (1986)  (5 biisiä)  (T)

Jouluna kuunnellaan monasti joululevyjä ja Tomin tarjonta Jessen syntymäpäiville oli herran sanaa julistavan Petran vuoden 1986 platta Back To The Street. Olihan vaikea hakea pumpun nimeä ja bro avittikin et se on aika lähellä sun nimeä. Tomilla oli not for sale copy vinyyli alla ja huuto.netistä löytyi ilman viivakoodia oleva cd kympillä iltamien lautaselle. Nimibiisi ja kolmonen "Shakin' The House" ovat ihan tappokovaa jesse aor:ää hey dey 80's soundeilla. Tuotannosta vastaavat genren maestrot Dino ja John Elefante. Kiekolla esintyy Petran levissä lauluhommissa ensimmäistä kertaa John Schlitt. Hyvin vetää ja musiikkikin on taas hieman rokimpaa jo albumin nimen velvoittamana kuin edeltäneellä Beat The Sytem (85) albumilla. "King's Ransom" on semmoien ei joulubiisi, mutta jossa on Tomon mukaan x-mas fiilistä ja tunnelmaa. Pakkohan se on myntää pojan olevan oikeassa, käy joulubiisistä. "Whole World" ja "Another Crossroad" veljpojan setin loput raidat. Molemmat mainioita uptempo stygejä. Syntikoista ei ole toki luovuttu ja ne tukevat monin paikoin todella maukkaasti keittoa. Kuudentena olisin soittanut iskevän kitarariffin omaavan "Run For Cover"in. "Fool's Gold"issa on oivaltavaa raamatullista (propaganda)lyriikkaa ja pidän myös paljon kiekon päättävästä slovarista "Thankful Heart". Ei imelöidy siirappiseksi vaan pistää hyvää haikeutta tiskiin. Tomilta puuttuu vielä molempien vokalistien aikaisia levyjä kokoelmasta. Sen mies tokaisi, että late 90's albumit ovat paskaa. Niiden jälkeenhän tulikin sitten tappokowa Jekyll And Hyde (03). Se Tomin Petra VHS pitäisi aivojenpesu videoviihteenä tsekata joskus uusiksi.

 

Tomi: Ei oo Petra vieläkään saanut meikäläistä uskoon kääntymään mutta kyllä bändin musaa on aina mukava kuunnella. Melodiat ne on jotka kiehtoo eikä niinkään sanat. Joo, Petrallahan alkoi tässä tavallaan uusi epistola, kun laulajaksi vaihtui aiemmin Head East porukassa vokalisoinut John Schlitt ja on helppo sanoa, että hyvä vaihtui hyvään. Edellinen Beat the System levyhän oli ollut bändin eka mitä sai ostettu kaikista normaaleista levykaupoista ja sehän oli suuri menestys tehden yhtyeestä Amerikan suosituimman
gospel bändin ja levystä myydyimmän christian rock levyn ikinä. Kiertue oli myöskin onnistunut ja tourneelta julkaistiin live-levy sekä video mikä olisi mahtavaa saada käpäliin. Kiertue oli kuitenkin kallis ja Petra pian rahaton mikä aiheutti kärhämää kitaristi Bob Hartmanin ja laulaja Greg X Volzin välille ja Volz päätti siirtyä soolouralle. Petra oli hetken jopa vaarassa hajota mutta sitten Hartman otti yhteyttä uskoon tulleeseen mutta musiikin jo taakseen jättäneeseen Schlittiin ja loppu on historiaa. Biisit Back to the Streetille on tuttuun tapaan enimmäkseen Hartmanin käsialaa mutta loistavalla "Shakin´ the House"lla on mukana myös kiipparisti John Lawryn kynänjälkeä ja molemmat Elefantet ovat perinteiseen tyyliinsä osallistuneet tuotanto hommien lisäksi myös kappaleiden rakenteluun. Levyn A-puoli on puhdasta mirhamia ja vaikka perspuolella tästä taso hiukan tippuu niin kiekko on mielestäni fillerivapaa tuote. Olipa niin siistiä kuulla näitä kappaleita taas uudestaan joten pitääpä mennä hyllylle tutkiskelemaan olisiko siellä vielä iltakelpoista Petraa jemmattuna.

 

KrokusKrokusKrokus : Stampede  (1990)  (5 biisiä)  (P)

Uusi vuosikymmen, uusi laulaja ja levyn avaa uusi meininki. Nimibiisi on varmaan bändin historian nopein veto. Peter Tannerilla on mukavasti soraa äänessä ja sopii soundiin hyvin. Kakosbiisi "Electric Man" oli tuttu ysärin puolivälin hard rock kokoelmalta ja soi yhä mainiosti. Bändillä on paketti kaikinpuolin hyvin kasassa. Okei, eihän Stampede ole sitä Krokusta mihin on totuttu, mutta diggaisinko levystä jos sen olisi levyttänyt joku toisen niminen orkesteri? Vastaus on kyllä. Ollaan tässä kuitenkin palattu Change Of Address (86) ja Heart Attack (88) albumien jenkkisoundista rouheampaan staffiin, että sikäli kyseessä on perinteisempi juurirock Krokus. Boogiekin esiintyy yhden biisin nimessä ja "Nova-Zano" pistää juntalla paalua kenttään niin että tanner(!) tymisee, juntta ei petä koskaan. Stampedehan oli mennyt joskus jo suoraan hyllyyn, mutta kuuntelin nyt tuorein korvin Krokus discografiaa läpikäydessä ja mieli muuttui. Kova hevilevyhän tämä on. Tanner on mikillä mies paikallaan ja osallistuu sanoituksiinkin. Miehen krediiteissä Harmoniesissä tämän lisäksi vain kiekot D/C WORLD joka on eiskadeiska koverilevy ja MR. PERFECT joka voisi kiinnostaa. Ainoa orkkis Krokus gubbe kiekolla on muuten basisti Fernando Von Arb.

 

Tomi: Uuijuijui, lisää Krokusta ja vaikka tämä on vielä ihan heydey ajan julkaisu niin Stampede ei ollut minulle tuttu ollenkaan. Joka tapauksessa huikeella clasicolla lähtee keikko liikenteeseen! Ei epäilystäkään etteikö edellisvuoden Painkillerillä olisi osuutta levyn starttaavaan nimikappaleeseen, mutta omilla jaloillaan se silti  komeasti seisoo. Skitarakaksikko rappaa stanan maukkaasti ja Many Maurerin soolo hivelee korvanypykkää. Peter Tanner vetää hienosti mikillä ja äänessä on sekä  Halfordin puhtautta että Tornillon räkää. Kakkosbiisi "Electric Man"illa ei laske muu kuin tempo. Hiton hyvää rokkia, Desmond Child chorus ja lisää tiukasti sivaltavaa  sooloilua Maurerilta. "Rock´n´Roll Gypsy" ja "Shotgun Boogie" on perinteisempää eiskadeiska Krokusta minkä jälkeen juntataan Petenkin mainitsemaa paalua kenttään "Nova-Zano" merkkisellä laatuvehkeellä. Ihanat Kingdom Come fibathan siitä irtoaa kun on näin makeita rumpuiskuja ja onhan tämän tyylinen kama vitun leuhkaa hardista! Tannerkin pystyy halutessaan muuttamaan äänensä Plantiksi tuosta vaan ; ) "Street Love" tarjoaa katurokkia ja vie upeasti ajatukset 80-luvun puolivälin saku b-hevin maisemiin.
"Good Times" hämää alussa kettumaisesti Rainbow:n "All Night Long" soinnuilla, mutta kyllä sieltä sitten tuleekin lisää Krokuksen omaa loistokkuutta ja Many kurittaa soolospotissa skittaa kuin viimeistä päivää. Jos näillä biiseillä ei ala bissettään niin ei sitten millään! Lisää AC/DC johdannaista löytyy "She Drives Me Crazy" nimen takaa ja onhan taas ihqua menoa, gotta love it. "In the Heat of the Night" on oikein nätti, tunnelmallinen hituri jossa tempoa nostetaan kertsissä ja sitten iskee ässä nykiväriffinen "Rhythm of Love", jonka lopussa vielä hetki epärytmiä joten what´s not to love? Levy lopetetaan "Wasteland"issa hevillä niin kuin aloitettiinkin ja peten cd:llä bonarina vielä ihan cool BTO cover  "You Ain´t Seen Nothin´ Yet". On kyllä erittäin pätevä kiekko kyseessä eikä Krokus fanilla ole mitään syytä jättää Stampedea hankkimatta.

 

EuropeEuropeEurope : Walk The Earth  (2017)  (6 biisiä)  (T)

Nimibiisi heti kärkeen ja sehän oli tuttu, joten tunnistin saman tein bändin. Walk The Earth oli Tomin vuoden 2017 vuoden albumi ja hyvin on tuotanto tehty kun illan isoin vola tulvahti Iisakin areenalle. "The Sage" on hengästyttävällä voimalla etenevä rokkeri joka taukoaa sooloon ja jatkaa progenytkivää riffagea loppuun. Tiettyä haikeutta ilmassa ja se jatkuu seuraavalla "Kingdom United" slovarilla. Upeaa 70-luvun progressiivisen rockin ääni- ja melodiamaailmaa tarjolla. "Wolves" junnaa todella raskaalla riffillä ja vierailee Biitlesin kanssa Tiibetissäkin. Hammond tuo oman raskautensa äänimattoon, synkähkö verse melodisoituu jälleen surulliseksi kertosäkeessä. "GTO" pistää taas rallivaihteen silmään, Tomi veti riffiskittaa mun naamalla ja mä tykkäsin siitä. Hyvät Purple vibatukset tästä kyllä irtoaa, Tempest puristaa kanssa niin perkeleesti. "Haze" oli ensimmäisellä kuuntelulla iso möhkäle progerokkia, mutta haaste tietysti avautuu lisäkuuntelulla. Voin tosin kyllä kuvitella ettei homma 80´s Europen ystäville avaudu lainkaan. Sen verran syvällä kuitenkin progevesillä ja seitkytluvun väännön kanssa painitaan. "Whenever You're Ready" kappaleessa Joey laulaa näin: "We're here whenever you're ready". Tulkitsimme sen niin, että sitten kun kuulija ns. tsennaa juustot, bändi on lähellä ja siitä saa sen ytimen ja parhaan plesöörin. Walk The Earth vaatii paljon, mutta myös antaa rutkasti sielunruokaa vaivaa näkevälle.

 

Tomi: Onhan tämä Europen Walk the Earth progea kosiskeleva levy ihan kantta myöten eihän siitä mihinkään pääse. Tarkoituksena olikin tehdä teemalevy demokratiasta ja politiikasta yleensäkin, mutta siitä luovuttiin koska Europe menee kaikesta huolimatta rokki edellä. Demokratia aihetta käsitellään kuitenkin useammankin biisin sanoituksissa. Nimibiisi ja "The Siege" aloittavat shown ryminällä kunnes "Kingdom United" iskee progevaihdetta silmään ja itse saan "Pictures" balladista Bowie vaikutteita. Voisikohan tuo olla jopa kunnianosoitusta Davidille joka oli menehtynyt edellisenä vuonna, mene ja tiedä. "Election Day" rokkaa groovisti ja "Wolves" on juuri sitä mitä bro tuossa mainitsi. Siitä joko tykkää tai sitten ei ; ) Norumin upea soolo kruunaa stygen. Menevä "GTO" ja perään pyörremyrskyn tavoin iskevä "Haze" pohjautuvat Norumin riffiin, muuten mies on  ollut aika vähän mukana biisien kirjoitus osastolla mutta pitää toki huomioida, että levy syntyi pitkälti myös jammailun kautta. "Whenever You´re Ready" on platan toinen kunnon
rocker ja "Turn to Dust" muistuttaa lopuksi, että muistakaa elää tai aika ajaa ohi. Hyvät Dio synat muuten tuossa yhdessä kohtaa. Kyllähän Walk the Earth ihan mahdoton levy on niille joille Final Countdown on edelleen se ainoa oikea Europe mutta meille laajemman ymmärryksen ihmisille kiekko tarjoaa erittäin upeita hetkiä veteraaniyhtyeen seurassa.

 

The Night Flight OrchestraThe Night Flight OrchestraThe Night Flight Orchestra : Skyline Whispers  (2015)  (6 biisiä)  (P)

SOILWORK vokalisti Björn Stidin ja muiden svedumetallistien 70´s aor ja smooth rock projektibändin toinen pitkäsoitto iskee kajuuttaan todella lujaa. Harva tällainen "retrofiilistely", menneiden aikojen tyyliin perustuva juttu toimii näin hyvin. Kuulijalle välittyvä mielihyvä ja uplifting tunne onnistuu satasella. On avaavan "Sail On"in tyylistä rokettia, "Living For A Nighttime"n 70´s rockia ja discoa yhdistelevää tanssilattiakamaa ja "Lady Jane"n superjamia. Pannaan porukka touhuileen ja jammaileen! Ei sovi myöskään unohtaa "I Ain't Old, I Ain't Young" kappaleen yöfiilistä. Nämä on näitä joiden videossa pitäisi kruisailla suurkaupungin kaduilla jollain amerikan raudalla. "Spanish Ghosts" maustaa haikeuttaan flamencolla ja muulla spaniardismilla. "The Heather Reports" on 10 minuttinen sekoitus pomp-rockia ja progea tilkalla jatsiakin. On kaikenlaista ja silti kokonaisuus soi yhtenäisenä albumina. Taitavaa possea ja ahkeria levyttämäänkin; tämän jälkeen on tullut jo kolme kiekko lisää.

 

Tomi: Kyllä nämä svedut on sellaisia hyväntuulen sanansaattaja vesseleitä, että olihan se aika saada tämä kakkoslevy jo löylyihin. "Sail On" aloittaa bailut ja tässäkinhän on mm. vanhaa suosikkiamme kapakkapianoa heti menun alkupaloina. Näin fiilis on saatu hienosti nousemaan ja kuuntelija saadaan pähkinöiksi, kun eetterin valtaa todellinen jalokivi "Living for the Nighttime" jossa täydellinen rytmi, monipuoliset kosketinsoundit, iskevä kitarointi ja Stridin vokaalit lyö maittavasti kättä. Ja mikä upea välikohta!
Tästä jatkaa "Stiletto" ja että voikin olla olemassa nautittavaa musiikkia. Veto on 70-luvun lopun/80-luvun alun iskelmä aor:ää parhaimmillaan! "Lady Jane" jammailee sukat  70s makkaralle ja iskee pöytään 60s choruksen kaupan päälle jonka jälkeen "I Ain´t Old, I Ain´t Young" fillistelee perfectosti moody tunnelmaa ja soolot hoidellaan taas taidolla.
Ihanat oh oh oh:t tuossa kipaleessa. "All the Ladies" on pieni irtiotto koska rokkaa enemmän Rollari merkkisesti mitä nyt kertsi karkaa sitten sellaisille melodiakuluille mitä ei  Stonesilta ole totuttu kuulemaan. Löydän biisistä myös 70s Alice Cooper fiilareita. Seuraava makee rytmi löytyy "Spanish Ghosts" raidalta ja on tässäkin ihan omanlainen tunnelma plus kertosäkeen aikana soiva syntikka on bueno. Vuorossa yhdeksäs siivu ja Demoniprinsessa onkin monitahoinen typykkä. Juttu alkaa hitaana kiihtyen lähes hevirokiksi kunnes välikohdassa ELP vääntää peistä Santanan kanssa. Tuloksena kiva keitos ja loppuun vielä coolia möykkää. "Roads Less Traveled" on 70s brittirock veto melokertsillä ja kyllähän tästäkin nauttii helvetisti minkä jälkeen onkin levyn päättävän "The Heather Reports" monsterin vuoro. Luvassa mahtimenoa 10 minuutin ajan ja tässäkin oli mukana Santana tuokio.
Kyllä tällaista yhtyettä oltiinkin kaivattu ja mikä parasta niin levyjä tosiaan tulee lähes liukuhihnalta. Jännä sitten nähdä onko kaikista iltamiin saakka, toivotaan niin. Ja kyllä tuo kansikuvakin voisi olla vaikka joltain ´78 vuoden älpyltä, ehkä nuo tekstit olisi vedetty hieman erilaisella fontilla kuitenkin.

 

 

 Alice CooperAlice CooperAlice Cooper : Welcome 2 My Nightmare  (2011)  (6 biisiä)  (T)

Eka biisi alkoi ja fiilis hiipi selkäpiitäni pitkin. Sitten aloin tuntea jotain laulajan äänestä ja lopulta kun tunnistin sen Coopiksi, niin tippahan siitä tuli silmäkulmaan. Joo, Alice palaa tässä seitkytluvun menestyslevynsä tunnelmiin nimenkin puolesta. Melkoinen runsaudensarvi onkin tarjolla, vai miltä kuulostaa noin niin kuin meininkinä tällainen kattaus: "I Am Made Of You" - superhaikea balladi, "Caffeine" - moderni rokkeri, "The Nightmare Return" - Savatage tyylinen instru, "A Runaway Train" - hillbilly rokkeri, "Last Man On Earth" - teatteri/kabaree styge, "The Congregation" - brittirokkia, "I'll Bite Your Face Off" - Rollarit kohtaa glam rockin, "Disco Bloodbath Boogie Fever" - Fat Boys era rap discobiitillä, "Ghouls Gone Wild" - Cheap Trick tyylinen rokkeri, "Something To Remember Me By" - Beatles/ELO tunnelmainen hituri, "When Hell Comes Home" - domestic violence moody horror metal, "What Baby Wants" - moderni popperi, "I Gotta Get Outta Here" -Travellin Wilbury's/Tom Petty vehicle. Helvetin viihdyttävä kokonaisuus johon ei kyllästy. Lätty viipyi pari viikkoa putkeen duunipaikan soittolistallani, varmaan reilut kymmenen läpikuuntelukertaa. Lopussa vielä mainio hybridibiisi "The Underture" (heh, ei overture) johon kerätty kaikista levyn biiseistä teemoja. Albumin krediiteissä mukana mm. Kip Winger, Tommy Denander ja Rob Zombie. Levyhän oli käsittääkseni myös kaupallinen suksee ja sen se ansaitsee. Tähän on kerätty kaikki vuosikymmenten aikana kerätty kokemus ja taito. Long live Alice!

 

Tomi: Hitto, että tykkään suurimmasta osasta Welcome 2 My Nightmare levyä. Alicen todellinen paluu ruotuun sillä hyllyyn ehti mennä järjetön määrä kiekkoja Special Forces iltasoiton jälkeen ja luojan kiitos Bob Ezrin ei lämmennyt Cooperin idealle tehdä Along Came a Spider kakkonen. Kuten bron esittelystä käy ilmi on levy melkoinen sekoitus eri tyylejä ja soittajiakin löytyy enemmän kuin laki sallii. Huomaan itse tykkääväni eniten biiseistä joiden krediiteissä on mukana Tommy Henriksen niminen rokkari jolla on takana pitkä ja värikäs ura soittajana sekä biisinikkarina. Mies olikin tässä vaiheessa ihan Coopin vakiokitaristina ja tehnyt myös soololevyjä joita olisikin mahtava saada haltuun mutta kiven alla ovat penteleet. Tällaisena seikkailunhaluisena minä tahdon Aliceni tuntea eli 70s vaikutteista vetoa voi seurata vaikkapa Bloodhound Gang tyylinen "Disco Bloodbath Boogie Fever" raita. Ja enpä olisi ihan heti uskonut diggaavani ihan vitusti rallista jossa feattaa joku helvetin Kesha ; )
Eli monenmoista on tarjolla mutta toisaalta kyllähän Alicella on aina ollut taipumusta esittää levyillään myös päivän soundia. Erinomainen levy joka päättyy juhlavasti upeaan "The Underture" potpuriin ja mikä parasta, tässä ei suinkaan ole vielä kaikki sillä mikäs pahan hevi-illasta pitäisi poissa ; )

 

KUVAMATERIAALI:

A-ha : Live In South America 1991  (DVD)

1. The Sun Always Shines On TV
2. Cry Wolf
3. I Call Your Name
4. Slender Frame
5. Touchy
6. Scoundrel Days
7. Rolling Thunder
8. I've Been Losing You
9. Early Morning
10. Take On Me

 

Heaven & Hell : Hard To Kill (DVD 2017)

1. Hard To Kill
2. Walk Away
3. Till It’s Over
4. Bleed Me Dry
5. The Game Has Changed
6. Anthem
7. Monster
8. LA Blues
9. Hellfire
10. Beautiful Monsters
11. Bad Man

 

Duran Duran : Arena (An Absurd Notion)  (DVD 2004)

1     The Return Of Duran Duran / Tiger Tiger     
2     Is There Something I Should Know?     
3     Hungry Like The Wolf     
4     Union Of The Snake     
5     Save A Prayer     
6     The Wild Boys     
7     Planet Earth     
8     Careless Memories     
9     Girls On Film     
10     The Reflex     
11     Rio

SIDE QUEST:

1ST: Kaikki levyt aloitettiin ekalla biisillä.

SPINE: Aloitin Stam1nan keltaisella spinellä ja Tomi jatkoi House of Lordsin mustalla. Eri värejä riitti pitkään, kunnes Tomi toisti mustaa Petralla ja otti kuokkaan tässä lajissa.

6 TRACK: Tomi rikkoi maagisen 6-track barrierin Heaven & Earthin albumilla. Tomi hävisi tämän illan 0-2, mutta voitti vuoden 2017 kokonaisskaban niukasti 4-3. Hattua päästä, kuplivaa mottiin ja sitä rataa.

 

WRAP UP:

Taina vei mut Iisakin areenalle siinä 12:15. Lämpötila pakkasella 5 astetta. Yöllä oli pyryttänyt, joten lumityöt piti tehdä alle ennen rokkaamaan pääsyä. Sapuskana oli itte tehtyä pitsaa ja saunakin lämpeni jossain välissä. Juomapuoli hoitui seuraavasti: Bowmoren viskiä, Koff III, Brooklyn American Ale, Xmas IPA, Happy Crispy Pear Cider, Fizz Red Dry. Suoraan hyllyyn meneviä levyjä näpelöimme näillä määrin: Tomi 21 cd:tä, Petri 14 cd-levyä. Tämä ajalla 12:25 - 13:00. Setti soi aikajanalla 13:05 - 20:10. Seisemän tuntia on aika hyvä suoritus. Kun katsoo settilistaa, niin on pantava merkille että kahdestatoista levystä jopa 11 löytyy Heavy Harmoniesista! Ainoastaan Stam1na oli uusi tuttavuus. Kaikki muuta artistit käyneet jossain muodossa iltasoitossa aiemminkin. Krokukselle tämä oli jo kahdeksas! albumikannella varustettu iltamaslotti. Tämä oli oikein mainion perinteikäs tapa päättää vuoden 2017 eli kauden 12. hevi-illat!

 

Piider saapuu.
Piider saapuu.

 Piiders beer.
Piiders beer.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Torsooni beer.
Torsooni beer.