Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Hevi-ilta 17.2.2017 Perjantai

ShotgunShotgunShotgun Symphony : Sea Of Desire  (1999)  (5 biisiä)  (P)
Sea Of Desire on Shotgun Symphonyn kolmas ja viimeiseksi jäänyt studioalbumi. Kaksi aiempaa S/T (93) ja On The Line Of Fire (97) ovat myös soineet iltamissa. Tomo oli hajulla vokalistin äänestä ja kun avausraidalla lauletaan albumin titteli niin poika osui oikeaan. Nimibiisi on nautittavan mellowia jatkuvalla synataustalla ja lauluvoimalla voimaannutettua aor:ää. Toka raita "Believe In Me" huokuu hittimatskua ja Tomi tuumi olisiko biisi voinut olla varhaisella Frontiers koksulla josta koko homma meillä pitkälti alkoi. Fiilis synaa taas alussa ja lopussa kaikki hienosti peliin (kertsi, soolot, synat). Nelonen "S.O.S." nakuttaa versessä hyvää skitat/synat yhteispeliä. Hyvä rytmi ajaa iskevään kertosäkeeseen ja asiaan kuuluva jäähdyttelypätkä ennen kitarasooloa palkitaan peukulla. Noteerasimme myös hyvät kannusoundit, tähän aikaan monilla genren äänitteillä kolisivat peltipurkit. Albumi on erittäin tasalaatuinen ja sovituksiltaan napakka ja kypsä äänite. Mukavasti kappaleista voi poimia niin pomp vaikutteita kuin Payne eran ASIAa. Levyn päättää yksi bändin hienoimmista biiseistä, yli kuusiminuuttinen "Between The Eyes (Eyes Of Anger Part II). Siivu alkaa slovaristi siistin akustisen voimin kunnes 1,5 minsan kohdalla nytkähtää liikkeelle keskitempoinen ässä. Erittäin kypsää materiaalia, kuulee että vuosia ja kokemusta on takana. Bändin levyt taitavat kaikki olla oop ja olikin hienoa kun Melodic Rock Records julkaisi 4-cd:n paketin taannoin.

 

Tomi: Shotgunia starttiin ja alkaa heti isolla soundilla, Saga ja jopa Yes tulee hiukan mieleen nimibiisistä. 70-luvulla ois luokiteltu ehkä pomp-progeksi ja 80-luvulla stadionrokiksi. Tämän biisin perusteella levy olisi jo ansainnut Hugh Syme kannen eikä tuota halpaa tietokonegrafiikkaa, vaikka ei pahimmasta päästä olekaan. "Believe in Me" oli tosiaan mukana Frontiersin klassisella Union III koksulla ja on mahtava biisi. Syntikka ja bassorytmi ihan saatanan tunnelmallista ja Tracy Whiten laulumelodiat hiton iskeviä. Suuri classico ja ässää, että tuli iltasoittoon ja palautettua mieliin. Tämä lätty on siis Frontiers cd 036 eli varhaisessa vaiheessa oltiin. "Dancing on Fire"ssä on mainio mystinen tunnelma ja kiireettömästi edetään. Ei tällaisen tekeminen olisi pitänyt olla mahdollista 90-luvun lopussa mutta SS onnistuu. Levyn loistavat sounditkin pääsevät tässä ehkä selkeimmin esille, mahtavasti erottaa kaikki soittimet.
"S.O.S" on tyylikäs menopala, "Heart of Glass" omaa ehkä levyn parhaan soolon ja "What I Wouldn´t Give" tarjoaa lääkettä slovarinälkään mutta on turhan koukuton. Seiska "The Way That You Feel" soundaa taas upealta ja tykkään biisin välikohdasta. Jotain Sagamaista tästä taas löydän samoin kuin rytmikkäästä ysistä "Inside Out". "Between the Eyes" on mahtipäätös kiekolle ja tähän se Symphonyn studio diskografia sitten päättyi jos ei ihmeitä tapahdu. Eihän sitä koskaan tiedä nyt kun tuo Peten mainitsema boksikin saatiin ulos. Hieno bändi joka tapauksessa.

 

StalaStalaStala & SO : Play Another Round  (2013)  (5 biisiä)  (P)
Ei tarvinnut arvailla kun introssa paljastui bändi. Tää on orkesterin toinen pitkäsoitto,
ep ja eka It Is So (11) menivät suoraan hyllyyn. Debyytillä soi enemmänkin sellainen 70's glam rokki. "Rock Till I'm Done" rokkaa makeesti ja on itse Beau Hillin miksaama. "Tokyo Delight" on hey deyn kertosäkeellä siunattu veto. Tomi: "Tykkään kun Stalan artikulaatio on sellainen että sanoista saa selvää". Biisi on muuten heti paremmin tuotettu kuin Hillin duuni (niin on Tominkin mielestä). "Never Again" soi kolmantena ja loistava on tässäkin kertosäe. Bassokuvio versessä kuulostaa tutulta mutten osaa yhdistää. Laulussa on mainioita variaatioita.
"Life Goes On" rokkaa hyvällä tempolla ja kertosäe antaa taas melodiakorvalle hyvää. Viimeisin kiekko S/T (15) meni samalla suoraan hyllyyn. Kymmenestä biisistä vain kaksi oli Tomilla korvamerkittynä varmoiksi soitettaviksi. Tämä ja tuo uusin tulleet molemmat ulos myös Escape Musicin kautta. "All Alone" on täysin lauluraidan voimalla koukuttava veto ja loistavahan se on. Kyseessä on just sen sortin melodia joka todennäköisesti paukahtaa päähän ekana soimaan, vaikka levyllä on melodisempaakin kamaa. 6-track barrierin olisi voinut halutessaan rikkoa biisillä "For Your Love". Albumin kokonaisuutta laskee hieman kolme summer rokkeria joita mahtuu 13 tusinaan. Kahdesta slovarista jotka molemmat ovat ihan jees pidän enemmän "Back Together"istä.
 

 

Tomi: Vaikka Stalan eka levy ihan ok olikin en rehellisesti sanottuna olisi uskonut, että bändi iltamissa joskus soi. No, niin kuitenkin kävi ja kyllä näillä biiseillä lauteet lämpenee! Stala & So:n vokalisti/pääpäsmäri on siis Stala eli Sampsa Astala joka tuli tunnetuksi Lordi yhtyeen rumpalina ja taustalaulajana käyttäen tuolloin nimeä Kita. Jäbä oli Lordissa kymmenen vuoden ajan ja oli siis bändin alkuperäinen kannuttaja sekä todella tärkeä hahmo taustalla. 2010 Stala esiintyi eroviisukarsinnoissa Stala & So bändissä (jonka Stala sekä Nick Gore olivat perustanut jo 1997) ilman maskeja mikä oli Lordi yhtyeen lakien vastaista joten mies sai potkut jonka jälkeen alkoi keskittyminen omaan bändiin. Jees, Play Another Round on siis toinen pitkäsoitto ja kehitystä on tapahtunut. Biisit on iskevämpiä, kertseihin on todella panostettu ja soitto kulkee vaivattomasti. Pari turhaketta levyltä löytyy mutta muuten homma skulaa erittäin hyvin. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt s/t levy oli valitettavasti askel taaksepäin ja sen jälkeen yhtye on ollut melkoisen hiljaa. Toivotaan, että jossain välissä aktivoitumista tapahtuu.

 

CobCobChildren Of Bodom : Relentless, Reckless Forever  (2011)  (6 biisiä)  (P)
Kaksi edellistä COBia meni suoraan hyllyyn ja niistä Blooddrunk (08) on kyllä tylsin kuulemani Bodom äänite. Tälle on huima tason nousu tapahtunut. Ostin levystä earbook version Epe'sin loppuunmyynnistä kympillä. Hieno paketti ja sitä on musakin onneksi taas. "Shovel Knockout"in pärähtäessä soimaan veljpojalta lohkesi kommentti "menee vähän aikaa ennen kuin tajuaa edes biisin rakenteen". Joo Tomi on viimeksi kuullut varmaan illassa ammoin käyneen Hatecrew Deathrollin (03). "Roundtrip To Hell And Back" on mainio hidastempoisempi isku. Mukavasti aina tota STONEn perintöä kitarakuvioissa ja Warmanin synat takuu ihanat. Albumin nimibiisissä voi ihastella kitara + koskettimet symbioosia. Ihan uniikkia taikaa. Puhuimme että siinä jää bulkki tatuoitu kaljupää jenkkimättö ukot rannalle ruikuttamaan. "Was It Worth It?" biisiin jätkät kävivät kuvaamassa videon Pennsylvaniassa asti. Siivu on tarttuva kuin mikä, hyvää vibraa ja basson möyrintää. Bro oli tsekannut ecobookista biisilistaa ja miettinyt että jäbän on pakko soittaa tuo Eddie Murphy coveri "Party All The Time" ja niin tein. Cova coveri covan ciekon cruunuksi. Kiekko meni sinne mihin se kuuluukin eli suomenlistan ykköseksi ilmestyessään.

 

Tomi: Übermahtista kuulla pitkästä aikaa Bodomia ja olin illassa ihan täpinöissä vaikka rakenteet hiukan hukassa olikin ; ) Musasta pystyy nauttimaan välittömästi vaikka muutaman kuuntelun jälkeen kokonaiskuva vasta selkiintyykin ja nautinnosta tulee vielä täydellisempi. Mitäs Relentless sitten tarjoilee? Tietysti huikeita melodioita, saatanan tiukkaa asennetta sekä sata prosenttista osaamista soitin ja tekniikkapuolella parhaiden COB tuotosten tyyliin. RRF paranee jokaisella kuuntelulla ja kun meikällä on tässä muutenkin thrashimpi kausi menossa niin kyllä pelittää jokainen biisi. Speediä, thrashia, meloa... kaikkea on tarjolla ja hauska oli "Was It Worth It?" kiivussa kuunnella, kun Laiho oikoo koska ei tahdo tehdä liian tyypillistä kamaa. "Party All the Time" sopii jätkille täydellisti ja nostaa tunnelman toiselle galaksille ; ) Levyn mitta on pidetty jälleen mukavan maltillisena, eipä Alexia ole toki ennenkään kiekkojen ylipituuksista tarvinnut moittia. Bron hankkima kirjaversio on loistava upeine valokuvineen kaikkineen joten on tässä taas huikea paketti kasassa. Jäädään jännittämään miten seuraavien Bodom räiskäleiden kanssa käy.

 

MagnumMagnumMagnum : The Eleventh Hour  (1983)  (5 biisiä)  (T)
Kyllähän Catley tunnistui heti. Kyseessä bändin neljäs studioalbumi ja viimeinen ns. 70-lukulaiselta kuulostava äänite, koska seurannut On A Storyteller's Night (85) siirsi pelin 80's aor:ään. Veljpojalla hieno 2005 vuoden reissue ja kouraan läsähti myös vinyylilaitos, jossa Rodney Matthewsin tunnelmallinen kansitaide pääsee oikeuksiinsa. Mies pitää työtä yhtenä parhaistaan ja kyllä siinä riittää tutkittavaa. Tony Clarkin duunannut perinteisesti kaikki rallit ja heti avari "The Prize" iskee suoneen syringillisen huippukamaa. "Breakdown" on kiekon kahdesta slowarista se parempi. Kolmonen "The Great Disaster" nykii mahtavasti ja virvelisoundi on siististi paksu. Synat soi makeesti ja olikos tää Stanwayn eka näyttö? "Vicious Companions" starttaa leirinuotiolla ja jatkuu midtempolla. Catley on jo tässä vaiheessa mitä mainioin tarinankertoja. "One Night Of Passion" pistää jazzahtavaa groovea loungepianolla tuettuna. Puskista tuleva yllätysveto lumoaa heti täpöllä ja nousee upean tunnelman voimin albumin parhaimmistoon. Kun levyn päättävä "Road To Paradise" on myös kowa ja ainoastaan toinen slowari "The Word" ja ysi "Young And Precious Souls" ovat "vain" OK biisejä voidaan kokonaisuutta pitää erinomaisena. Hyppysiini annettiin myös edeltävä Chase The Dragon (82) joka ei ihan päässyt soittoon ja Magnum II (79). Nämä myöskin hienoja 2K5 uusintapainoksia ja soundaavat vanhoja Castle versioita noin 100 kertaa paremmilta. Jet Recordsin Magnumit nyt hyvinä julkaisuina hanskassa. SPV seuraavaksi?

 

Tomi: Turhan pitkään meni meillä ennen kuin saatiin Magnumin pre On a Storyteller´s Night era haltuun mutta nyt se on viimein tehty. Bändin välit levy-yhtiö Jet Recordsiin oli tässä vaiheessa todella tulehtuneet koska pari aiempaa levyä oli julkaistu jopa kahden vuoden viiveellä. Mikä voisi olla yhtyeelle turhauttavampaa kuin odotella jo kauan sitten nauhoitetun kiekon ilmestymistä kauppoihin? Tällä kertaa bändi halusi nimimiehen nappulapöydän taakse mutta Jet tahtoi taas rahapulassaan vittuilla ja eväsi tämän joten pojat joutuivat tuottamaan levyn itse. Onneksi heput osaa tuonkin homman joten levy-yhtiön päätös ei The Eleventh Houria millään tavalla pilaa. Mahtavaa pomp aor kamaahan tämä on ja hieman se mid 80s menokin sieltä jo päätään nostelee. Bändi on hyvässä iskussa ja tuosta Stanwaysta muistelisin, että oli mukana jo Chase the Dragonilla. Sen verran muuten eriää meidän mielipiteet, että minä pidän "The Word"ia "Breakdown"ia parempana ; ) Joo, seuraavana olisi vuorossa SPV ajan kiekkojen metsästys, viisi levyä taitaa puuttua joten vielä on paljon Magnumia ainakin ehdolla iltamiin, nähtäväksi jää onko tuotoksista lauteille asti. Aivan oma juttunsa on tämä poppoon uusi albumi mutta siitä lisää myöhemmin.

Paul YoungPaul YoungPaul Young : Between Two Fires  (1986)  (6 biisiä)  (P)
Kaksi ensimmäistä Paul Young albumia No Parlez (83) ja The Secret Of Association (85) menivät suoraan hyllyyn. Ne ja tämän kolmannen ostin huuto.netistä alkuperäispainoksina 1 € kappalehintaan. Debyytti on hyvä, mutta cd:llä on vain 8 minuuttisia remixejä turhan monesta kappaleesta ja siksi ostinkin siitä vinyylin. Joo triple x tuli side questissa kun aloitin Between Two Firen soiton kolmosesta. Tomi heitti ensin ilmoille Paul Janzin ja kun nostin sormen pystyyn niin korjasi Young.  Kaksi ensimmäistä Paulin levyähän olivat enimmäkseen ulkopuolisten biisinkirjoittajien matskua tai covereita, tässä taasen PY mukana melkein kaikkien kipaleiden teossa. "In The Long Run" groovaa nätisti oriental soundisen moodkiipparin kaihotessa ohessa. Seiska "Why Does A Man Have To Be Strong" on supermoody clasico. Ne kahdelta aiemmalta PY levyltä tutut syvät bassosoundit toimivat yhä perkeleen upeasti. Kyllä mä olisin tän lohkaissut lead singleksi levyltä. "A Certain Kind Of Passion" rulettaa myös vinhalla 80's mielikuvituksella. Tällaista bridgeä versen ja kertosäkeen väliin ei nykyiset hittibiisejä autopilotilla tuuttaavat tietokoneohjelmat osaa keksiä. Nimibiisi "Between Two Fires" starttaa makialla pianolla. Kyseessä ehkä hienoin biisi kahteen naiseen yhtä aikaa rakastumisesta mitä on olemassa. Maanläheinen, hammondeilla siunattu orgaaninen bändisoundi soulaa upeasti. Bonusbiisi "Steps To Go" on pirun hyvä. Siinä on jäänyt vinyylin ostajilta aikoinaan ihan helmi hi-tech aor pala nauttimatta. MR. MISTER tasoista syntikkaohjelmointia vintage soundeilla joita ei nykyaikana oikeasti voida enää toistaa. Seuraava PY kiekko ilmestyi vasta 1990 ja en tiedä kannattaako siihen edes koskea, ehkä kuitenkin jos halvalla...

 

Tomi: Loisto 80s poppista iltaan ja hienoa oli päästä kuulemaan pohjalle myös Paulin varhaisemmat kiekot. Kyllähän tämä mies tuttu 80-luvulta oli, erityisesti Vauhdilla Chicagoon leffasta tutun edellislevyllä olleen "Everytime You Go Away" biisin ansiosta (mikä on siis Daryl Hallin käsialaa) mutta vielä tarkempi tutustuminen osoittaa kaverin todellisen tason. Tunnelmallista tavaraa mukavan pehmeillä soundeilla joten ei ehkä siihen illan kliimaksiin sopivaa musaa mutta kyllä tällaiselle aina paikka löytyy. "Some People" avaa pelin ja saan kertsistä selkeitä Journey viboja. Mukavasti lopussa nouseva "Wonderland" soi toisena ja rytmikäs, iskevä syntikkainen "War Games" laittaa jalan töihin.
Hämäysalun omaava "In the Long Run" on todella iskevä soft rock kiivu josta löytyy jopa skittasoolo! Ihmettelen, että tästä ei sinkkua julkaistu. "Wasting My Time" on vahvatunnelmainen, gospel-viritteinen veto. Mukava hiljentyä tällaisten parissa välillä. Jatkossa vuorotellaan tunnelman ja rytmin kanssa. Menopaloista "Prisoner of Conscience" (taas kitarasoolo!) tuo mieleen illassakin mainitun kaima Jantzin ja "A Certain Passion"issa on todella mielenkiintoisia melodiakulkuja. Petenkin mainitsemassa "Why Does a Man Has to Be Strong?"issa ja "Between Two Fires"sa puolestaan fiilistellään ja tunnelmoidaan. "Wedding Day"sta tykkään myös, varsinkin verse sekä pre-chorus toimivat tuossa. Ja levynhän päättää velipojankin jumaloima hi-tech masterpiece. Tasainen ja hyvä levy mutta se iso hitti tästä puuttuu mikä näkyi myös levymyynnissä. Kyllä minä sanoisin, että se seuraava levy kannattaa kokeilla ja kannesta pitää vielä mainita, että on se Paul noissa laseissaan vaan helvetin cool tyyppi.

 

ShyShyShy : Sunset & Vine  (2005)  (5 biisiä)  (T)
Tomilla ollut tämä cd hyllyssä 3 vuotta. Jotain tässä on pitänyt olla mieltä kaihertamassa kun ei ole suoraan hyllyynkään nasahtanut. Bändin primus motor kitaristi Steve Harris siirtyi tuonpuoleiseen vuonna 2011. Bro havahtui hieman pidempien (TEN tyylisten) Shy biisien (yli 6 minsaisia) hyvyyteen ihan viime aikoina. Eihän mitään levyä voi kiusata ja pitää limbossa (suoraan hyllyn ja hevi-illan välinen tila) ikuisuuksia. Hommahan on kuitenkin se, että Shyn 3 minuuttisia hittiralleja odottava saattaa Sunset & Vinen kanssa pettyä. Kyllä tämä albumi vaatii enemmän panostusta ja tarkkaavaisuutta ennen kuin sen oikea tasokkuus alkaa paljastua. Okei 10 biisiä ja levyllä mittaa 62 minuuttia. Joskus se käy raskaaksi kuunnella väkisin venytettyjä biisejä levyllinen, mutta otetaanpa esimerkiksi tältä kiekolta raita "You Could Be Dreaming". Maaginen alku ja onhan tuota Tonyn ääntä aina mahtavaa kuunnella. Se ei ole pettänyt kertaakaan, materiaali on pettänyt silloin tällöin. Soolo on kultaa ja tuotu ihanasti iholle ja kun se jatkuu taustalla etenevän biisin mukana niin onhan se just syy sille miksi saa jatkaa biisien mittaa. Sitten myöskin se jännä efekti kun pitkän soolon jälkeen tulee vielä kerran kertosäe niin se kuulostaa paremmalta kuin koskaan aiemmin. Kokonaisuus ei mielestäni aivan yllä Unfinished Businessin tasolle, mutta levyt painivatkin tyylillisesti hieman eri sarjoissa. Hyvä kuiteskin että bro nosti kiekon lauteille asti.

 

Tomi: Joihinkin levyihin kestää vain pidempään päästä sisään. Tässäpä on Shylta sellainen ja kesti kauan ennen kuin ymmärsin, että nyt pitää vaan heittäytyä fiilikseen. Melodioita kyllä riittää, Tonyn ääni on kultaa ja Steve Harrisin kitarointi on aina ollut pitkine sooloineen ihan ässää. Laittakaapa vaikka "Don´t Jump the Gun" soimaan niin päivä paranee heti kerralla ja sitä kuuluisaa kesää onkin vielä jäljellä ; ) On totta, että edellisen Unfinished Businessin tasolle ei päästä mutta lähelle kuitenkin. Erona UB:iin on myös se, että kiippareita kuullaan selvästi vähemmän skitaran dominoidessa. Bändiltä on edelleen käsittelemätöntä diskografiaa jäljellä eikä meikällä ole vielä edes kaikkia kiekkoja hallussa. Kummallista, että esim. Rock Candy ei ole näihin tarttunut, lieneekö sitten liian sotkuiset oikeudet koska ukkoa ja monenlaista levy-yhtiötä on tullut ja mennyt eikä tuo primus motor Harrisin kuolemakaan asioita ainakaan helpota. Tässähän tuli muuten kolme brittilevyä putkeen, milloin viimeksi jos koskaan?

 

SchmitSchmitTimothy B. Schmit : Playin' It Cool  (1984)  (7 biisiä)  (P)
Eagles basistin ekku soololevy on nimensä mukaisesti kuulia kamaa. Joe Walsh, Don Henley ja Steve Lukather ainakin messissä. Aikalaisarvostelut olivat ei niin yllättäen nuivia, mutta näin in hindsight näkökulmasta tämä platta on 90% täyttä rrrautaa. Levyn kansi on nykyään epäviilee, mutta promo on siisti ja se tsekattiin jälkikäteen koivistontiellä. Cd tuli hankittua japanista Warnerin Aor 1300 reissuena. Nimibiisin hienoisen rautalankarokkauksen jälkeen "Lonely Girl" pistää konetaustaista balladia ja seuraava "So Much In Love" on toinen kiekon kunkuista accapella vedoista. Hyvin on
spektriä materiaalissa! "Something's Wrong" on neljäs biisi setissä putkeen ja siitä on mukava bongata
soolokepittäjien seasta J. Walsh. Seiska "Take A Good Look Around You"n koukku löytyy bridgestä, muuten mennään mellow usa. "Tell Me What You Dream" pistää killeriä slowmota, ihan Eagles tason settiä ja otimma Schmitille tujut. Myös illan eka sax pääsi ilmoille siivulla. ZZ TOPin Eliminatorin menestyksen johdosta levyn loppuun on tehty pastissi nimeltä "Gimme The Money" ja hitto sehän toimii.
Timothy Schmit on rankimmillaankin lempeä mikä ei haittaa, mut skitat rulaa niin stanasti ja taas hubaa lisää tunnistusyrittelyt. Tää ylitti odotukset reippaasti ja jostain pitäisi löytää seuraavakin Timpan soolo kuulolle.

 

Tomi: Onhan tämä Schmitin kiekko vaan hiton valloittavaa kamaa, rennon letkeää meininkiä mistä tulee väkisin hyvälle tuulelle. Todella osaavaa sakkia mukana kuten bro jo totesi ja Timin ääni sulattaa kaikkien sydämet. Nimibiisin surf-kohta on täyttä timangia ja loppuun heti extended sooloa jolla pidetään bileet pidempään yllä. "Lonely Girl"in old school syntikka on just sitä parasta mikä menee syvälle sieluun, hieno aor hituri kerta kaikkiaan. "So Much in Love" on tosiaan accapellaa ja kyseessä on cover 60-luvulla Amerikan ykkösenä komeilleesta singlestä. Listoille se pääsi myös Schmitin esittämänä ja pituutta kappaleella komeat 2´16 minuuttia. "Something´s Wrong"issa rokataan mutta melodian ehdoilla. "Voices" sisältää taas lähes pelkkää ihmisääntä. Tunnelmalliset minuutti 38 sekuntia ovat nämäkin ja tuntuu, että tässäkin on enemmän mieleen jäävää melodiaa kuin 50 minuuttisessa nykypäivän scandi aor levyssä yhteensä.
"Wrong Number" lähentelee kapakkarokkeria ja menee osastoon ihan ok. Todella kevyttä ja ilmavaa poppista puolestaan tarjoilee "Take a Good Look Around You" joka alkaa tosissaan toimia loppua kohden. Biisin pienessä käänteessä on jotain Chicagomaista. Toiseksi viimeisenä kuullaan vahvaa fiilistä tihkuva "Tell Me What You Dream" josta Restless Heart bändi sai pikkuhitin yhdeksän vuotta myöhemmin. Monella osastolla Schmitin levyllä vaikuttanut Josh Leo oli tuolloin kyseisessä porukassa joten sikäli ymmärrettävä "laina". Video RH:n coverista löytyy tuubista ja sax kruunaa Schmitin upean alkuperäisversion. Lopun "Gimme the Money"sta Peten kommentit oli spot on ja mukavan hämmentävää on yhdessä kohtaa takavasemmalta tulevat Journey kuorot ; ) Maukas levy ja "oh my God" osaston kansikuvasta tulee olla pelkästään ylpeä!

 

PanteraPanteraPantera : Power Metal  (1988)  (5 biisiä)  (T)
Jaahas mitäs meillä tässä on? Kadonnut extreme metal klassikko? Ehei, vaan Pantera nimisen orkesterin dissaama Panteran neljäs albumi Power Metal. Panterahan siis kieltää neljän ekan levynsä olemassaolon. Bro on ne hankkinut ja tuomiot on langetettu: debyytti Metal Magic (83) meni hyllyyn, Projects in The Jungle (84) soi illassa, kolmonen I Am The Night (85) meni taasen hyllyyn ja nyt Power Metal (88) suoraan soittoon. Mikillä itse Phil Anselmo ja miekkonen laulaa kuin hey deyn Queensryche messias Geoff Tate. Nelosbiisi "Over And Out" on ihan helmi rässeri jossa Darrel rappaa sielunsa kyllyydestä ja Philillä jo asennetta riittämiin. Miksi tätä bändin historiaa pitää vähätellä ja piilotella? Eikö rahanat näistä tule jätkille? Okei vaihtelua näköjään yhä löytyy kun seuraava "Proud To Be Loud" on ehtaa hard rockia ja toimivaa sellaista kööreineen kaikkineen. Tomi: "Tämä on just sellainen levy jossa on kaikenlaista hevin tyyliä. Hei, power metal, miksi se ei voisi olla moninaista?". Siivun on rustannut vieraileva kitaristi Marc Ferrari (KEEL). Power Metal on viimeinen levy jossa bändillä oli koskettimia, kasiraidalla "Hard Ride" toki vain taustalla, mutta kuitenkin. On hienoa kuulla että Anselmo olisi voinut laulaa puhtaasti aina tai edes silloin tällöin. Toisin valitsi mies ja bändi ja ehkäpä oikein valitsivat kaupallisessa mielessä. Kuuntelin veljpojan Vulgar Display Of Power (92) cd:n ja voin sanoa ettei myöhempi Pantera ole todellakaan mun juttu. Pitäisi olla kaiketi joku aikalaiskokemus tuosta jotta pelittäisi, en tiedä. Suuret tattikset Tomille kuitenkin näistä retroista Pantsu kokemuksista.

 

Tomi: Power Metal kiekon kanssa meikän historia menee taas sinne 80-luvun loppuun ja radioaikoihin. Flamingin Klasu tai joku muu soitteli pari biisiä ohjelmassaan ja minähän ne kasetille nauhoitin. Sen jälkeen en ollut kuullut levystä mitään kunnes parisen vuotta sitten sain nämä neljä "kiellettyä" kiekkoa huutonetistä hanskaan. Soitto on tällä levyllä jo astetta tiukempaa mutta silti melkoisen monipuolista vielä mikä on mun ajatusmaailmassa positiivinen asia. US metallia joka tapauksessa ja vitun hyvää sellaista, soitto on stanan tiukkaa ja Anselmo vielä kunnon laulumoodissa. Moni muu bändi myisi oman äitinsä jos saisi tällaisen albumin back kataloogiinsa mutta ei nämä hemmot jostain syystä. Levy on kompakti vajaa 40-minuuttinen pläjäys joka on helppo laittaa soimaan milloin tahansa, parin vuoden kuluttua tästä oltiinkin jo lehmipoikia helvetistä ja ihan toisenlaisen mission äärellä. Meikälle Vulgar Display toimi yllättävän hyvin ja voisihan tuota piruuttaan hankkia vaikka koko diskografian hyllyyn, kun nuo myöhemmät levyt näyttää muutamalla hilulla liikkuvan.

Harem ScaremHarem ScaremHarem Scarem : 13  (2014)  (7 biisiä)  (P)
Kun illassa soi Mood Swings (93), niin päätin lysnata bändin viimeisintä äänitettä tuubista ja hemmetti sehän kuulosti ihan hiton hyvältä. Ainoa kommentti Heavy Harmoniesissa oli shitty band, shitty album. Oh noes. Nyt tuntuu että tuon Mood Swingsin kautta on päässyt kiinni tähän bändiin Oikeasti. Pete Lesperancen kitaroinnin kaikki nyanssitkin pitää imeä ja tuntea. HS on helppoa laittaa bulkiksi jos ei
osaa kuunnella kokonaisuutta, biiseissä on kerroksia ja taustalla toimii usein useampia asioita. Kuulija saattaa tarttua myönnettäköön, monasti aika dominoivaan Harry Hessin lauluun ja melodiaan ja sillon jää paljon kuulematta. 13 ei ole uusi Mood Swings ja turha sellaista on jätkiltä enää odottaakaan. 13 on kuitenkin hieno kombo vaikutteita Moodilta, Weight Of The Worldiltä (02) ja modernimmalta Overloadilta (05). Avausveto "Garden Of Eden" on kowa ja "Midnight Hour" nousee bändin klassikoiden joukkoon. Kaikki osaset tuossa siivussa natsaavat kohdilleen ja siitä paistaa tekemisen rentous ja nautinto, ilman paineita omassa studiossa. "Saints And Sinners" on Lesperance show. Ihan jees tason sävellyksen nostaa kuninkuuteen Peten kitara-akrobatia, huikeeta stuffia. "Troubled Times" rullaa myöskin kuninkuuteen, hyvä tempo, hyvä skitta hook ja riittävä kertsi. Kiekko on aina hyvä päättää meisterwerkkiin ja kolomitoistasen "Stardust" on ihan bestistä Haremia. Propsit myös jätkille kun levy on maltettu pitää alle 40 minsan mitassa, jaksaa veivaa uudelleen iisimmin.

 

Tomi: Haremia on käynyt meikällä lainassa enemmänkin viime aikoina ja aina vaan paremmin alkaa tämä yhtye mullekin toimia. Tehdäänpä nyt sillä lailla, että laitan tähän kommentit biiseistä raakaversiona niin kuin olen ne vihkoon ekan kuuntelun aikana skriivaillut: "Garden of Eden" Makeesti rullaava startti. Peten skitara on villinä ja laulumelot spot on! "Live It" Jännä verse ja jotenkin tuosta Hessin lausumisesta tulee tyylillisesti tässä mieleen Gene Simmons ; ) Chorus perinteistä fiiliksen nostoa, ok veto. "Early Warning Signs" Verse vitun kova, prechorus myös ja kertsikin ok. Perushyvää Haremia. "The Midnight Hours" Hieno biisi, versessä hyvä synatahti ja prechoruksessa mainio skittakuvio, nice! "Whatever It Takes" Aika tyypillinen hituri joka ei kosketa tarpeeksi. "Saints and Sinners" Lesperance taas vauhdissa ja skitta tulessa! Hyvä raita, biisit ei ainakaan liian pitkiä. "All I Need" Hieno tunnelma tässä, uplifting stuff! Pientä 80s flavouria havaittavissa. "Troubled Times" Skitassa munaa! Vitun hyvä kipale, kaikki toimii. "Never Say Never" Hyvä posisanomakiivu tämäkin, hienoa rakennetta löytyy. "Stardust" Nautittavaa menoa jälleen, kun Pete iskee parasta pöytään! "Garden of Eden" Akustinen bonari jossa mahtava soolo Peteltä.
Jees, tällaisia kommentteja tarttui paperiin ja kyllähän tuosta huomaa, että hiton kova kiekko kyseessä. Toisella kuuntelulla toimi vielä paremmin, ehkä nuo hitaat on niitä jotka ei niin iske mutta niin se on 90%:lla muidenkin bändien levyistä. Mahtava homma, että yhtye palasi vielä sorvin äärelle sillä kaikkea ei ole vielä todellakaan sanottu.

 

Beauvoir-FreeBeauvoir-FreeBeauvoir/Free : American Trash  (2015)  (6 biisiä)  (T)
Elikkäs tässä on CROWN OF THORNSin ydinkaksikko touhussa. Multi-instrumentalisti laulaja Jean Beauvoir sekä kitaristi Micki Free ovat saaneet vitaalia äänikamaa tallennettua iltakelpoisesti. Mulla oli mielenkiintoinen kaari tämän kiekon kanssa: illassa kolahti ihan muhevasti, sitten rapsaa varten kuunnellessa tökki aika lailla kunnes alkoi taas toimia paremmin. Sekoitus pirskatin melodisia COT tyylisiä biisejä ja hieman bluussaavampia ja perusrokkaavampia oli tieten liian hämmentävä paketti tauon jälkeen. Pakkohan se on ihastella Jeanin yhä kurkolta kuulostavaa ääntä ja
mieshän kuulostaa nykyään myös puristusvaiheessa kowasti Glenkalta. "Angels Cry" avaa ihkusti COT
tyyliin ja power balladi "Just Breathe" saa Leppardin pojat vihreäksi kateudesta. Diggaan pirusti kun siivua ei ole ylituotettu, vaan se pitää pianonsa ja herkän tunnetasonsa loppuun asti sopivan maanläheisenä. "Shotgun To The Heart" melorokkaa mainiosti ja sisältää platan parhaimmistoon kuuluvaa skitarointia. Albumin kingi saattaa olla kuitenkin ysi "It's Never Too Late". Tarkemmin lysnattuna erittäin paljon hienoja yksityiskohtia tarjoava aikuisrokkeri iskee vasta toistolla. Levyn heikoin veto mulle on nimibiisi "American Trash". Tulee mieleen Lenny Krawitchin noidutun tylsät jankkausrokit. Muutama muukin turhan paljon keskitien rokkiin kallellaan oleva kappale laskee kokonaisuutta. Silti, kun äänitteen loppuun nakutetaan jösseksen maukas rifferi "There's No Starting Over" niin jälkimaku on ihan jees.

 

Tomi: Mulle levy iski lujaa sillä en enää äijiltä näin kovaa kamaa odottanut. Heti levyn ulkoasu miellyttää valkoisen vallitessa ainaisen mustan sijaan ja vittu, että avausraita "Angels Cry" rokkaa ja groovaa niin maan perusteellisesti melodiaa unohtamatta. Katsokaa video tuubista. "Just Breathe" olisi kenen tahansa tällä hetkellä pinnalla olevan artistin esittämänä million seller hituri ja minulle Living Colour/Kravitz vaikutteinen nimibiisikin toimii ihan ok koska tahdon ajatella niin, että Beauvoir ja Free vetivät tällaista jo silloin, kun Lenny opetteli vielä skaaloja. "Shotgun to Your Heart" on vastustamatonta jytää party vaihteella ja saa huulet himoamaan olut tuopposta. Jeanin äänessä on vuosien tuomaa varmuutta ja mies varmasti tietää mistä puhuu. "It´s Never Too Late" menee jopa sieluun mihin ei monet viime aikojen semihiturit ole pystyneet. Meikälle levyltä eniten tökkii "She´s a KO" mutta onneksi levyn loppuun isketään vielä Petenkin diggaama "There´s No Startin Over" ja hitto, että tykkään versen riffistä/rytmistä jossa on havaittavissa hieman southern fibaa. Viime aikoina AOR Heaven on laittanut ulos pari Beauvoir koksua mutta toivotaan, että tuorettakin tavaraa hepulta vielä saadaan soolona tai jollekin bändille sävellettynä ihmeteltäväksi.

 

AmbrosiaAmbrosiaAmbrosia : One Eighty  (1980)  (5 biisiä)  (P)
Ambrosia = jumalten nektari. One Eighty on bändin neljäs levy ja nimi viittaa musiikissa tapahtuneeseen käännökseen (proge --> west coast aor) tai julkaisuajankohtaan 8.1.1980. Tomi ei muistanut edellistä, bändin kolmatta ja illassakin soinutta Life Beyond L.A. (78) levyä. Shame on you bro. Kiekkohan menestyi mainiosti nousten jenkkien billboard 200 listalla sijalle 25. Asiaan vaikuttivat kaksi top 20 sinkkulohkoa "You're The Only Woman" ja "Biggest Part Of Me". Molemmat ovat hitureita, ihan hyviä sellaisia ja kumpikaan niistä ei soinut illassa. Onhan tuo David Packin ääni kyllä luotu west coast
musiikkiin. Väheksyä ei voi myöskään muiden jätkien stemmalaulutaitoja. Tarjoaahan 180 muutakin kuin
pelkää aor:ää. Esim. "Kamikaze" venkoilee ihan Max Webster tyyliin. Myös rumpali Burleigh Drummondin
kirjoittama "Cryin' in The Rain"in rytmiikka poikkeaa edukseen bulkista ja useampi vokalisti lisää maustetta hienolle raidalle. Kokonaisuus on kova ja olihan mulla älppy iskeä veljpojan hikiseen kouraan.

 

Tomi: Pitää heti tarttua tuohon Life Beyond L.A. levyn illassa käynnin unohtamiseen mikä johtunee siitä, että sessiot olivat tuolloin hyvin kosteat (kuten 24.9.2016 raportista käy ilmi) eikä kiekko ollut vielä käynyt meikällä tarkemmassa kuuntelussa, kun One Eighty pärähti soimaan. Ymmärtänet pointin ; ) Nyt, kun kyseisen iivningin levykäiset on meikällä vieraillet niin älpyn hienous on oikein hyvässä muistissa. Mutta niin, kovaan tahtiin bro soittaa Ambrosiaa ja miksipä ei sillä klassikkomatskua pukkaa eikä tällaista saa hyllyssä istuttaa.
"Ready" avaa pelin ja kysyy, että ollaanko valmiita, bändi ainakin on. Ja onpa taas niin ihanaa soundia, potkua ja skilliä ilmoilla melodiaa unohtamatta, että oksat pois. Kertsikin aivan ässä. "Shape I´m In"issä jälleen huikeat vocalssit sekä melodiat ja tässä olen havaitsevinani myös Doobie vaikutteita mikä ei ihme sillä DB:n Royce Jones vetää liidit. "Kamikaze" on minusta hyvin YESmäinen ja Joe Puertan laulussakin paljon yhtäläisyyksiä Jon Andersonin ulosantiin eli vaikka tämänkin levyn varmaan jotkut apinat lyttää noiden hitureiden vuoksi lällykamaksi niin eivät taas mitään tiedä mistään. Loistokamaa ja rauhallisempi välikohta tuo biisiin hienon hengähdystauon. Sitten eka hituri "You´re the Only Woman" ja uuh miten mahti lowtempo veto se onkaan ja paljon on mäkkäritatsia ilmoilla tässä Packmanin upeasti tulkitsemassa vedossa. Perfect! "Rock´n a Hard Place" on tiukka menopala jossa helvetin siisti soolospotti ja laulusuoritukset taas pure perfection. "Livin´ on My Own" on ihanan rytmikäs ja bassoheavy kiivu. Hieman mystinenkin sillai sopivasti ja olenko jo maininnut, että laulusuoritukset on tällä levyllä from heaven? Edellisen teossa mukana rumpali Drummond eikä ihme, että "Cryin´ in the Rain" biisissäkin rytmi määrää sillä tämä on täysin miehen omaa käsialaa ja kaveri vetää myös laulut.
"No Big Deal" on rocker Ambrosia style ja David on kovassa tikissä mikin varressa. Levyn loppuun vielä maukasta jahtia "Biggest Part of Me"n muodossa, smooth as silk ja sax tuo orgasmin. Upea levy ja Rock Candyn vihkonen kertoo, että varaa oli valita kappaleet älpylle kolmestakymmenestä biisistä eli kynä on sauhunnut kiitettävästi. Laitoksen takakannessa on hieno bändifoto ja kuvaan on loistavasti otettu mukaan myös ydinkolmikon ulkopuoliset tyypit. Näin tekee kovat jätkät!

 

BulletBulletBullet : Storm Of Blades  (2014)  (5 biisiä)  (T)
Tää on bändin viides levy, debyytti Heading For The Top puskettiin ulos jo 2006 ja sitä ennen tuli ep. Storm Of Blades hioo Bulletin 80's heviin perustuvan "lainaa parhailta" konseptin huippuunsa. Kiekolta ei yksinkertaisesti löydy kuin pirullisen erinomaisia retrohevandereita. "Tornado" naittaa Ac/Dc:n signature kitaroinnin ja Acceptin köörilaulannan helvetin upeasti. "Hawk Eyesin" soolosta kaikuu Hotel California, "This One's For You" saa mielenpäälle juudas papin lain rikkomiset ja instaklassikko "Hammer Down" pistää niin hienosti Acceptia ettei taida yhtä iskevää vetoa löytyä
itseltään viime levyiltä. Biisin lopussa taas maagiset himmaamiset ja sitten kiihdytys finaaliin, hevi-illan kaljasiepoille silkkaa mannaa. "Crossfire"n kertsi ja välikohta sai peukut pystyyn ja fiilistely anturit koholleen. "Kyl svedut osaa" mantraa hokevat munkit taas vaeltamaan ja Bullet äänentoistimeen joka iikalla! Olin kirjoittanut illan muistiinpanoihin, että laulaja kuulostaa jatkuvasti täysillä vetävältä Marco Hietalalta, ei ihan paska tuumailu. Mites tuo 2018 ilmestynyt kiekko? Voiko Storm Of Bladesille pärjätä...

 

Tomi: Olihan se aikakin saada Växjön ylpeys lauteille perskeles sentään. Olen hankkinut yhtyeen diskografiaa vähän sieltä täältä (nyt on kaikki hallussa) joten tämän kanssa ei edetä välttämättä kronologisesti. Pari kiekkoa ehti mennä suoraan hyllykköön mutta Storm of Blades on pirun kova kokonaisuus. Tyylejä löytyy tosiaan sieltä AC/DCstä Priestin kautta Maideniin, Acceptiin ja Hammerfalliin joka toki itsekin ammensi noilta vanhoilta legendoilta. Nämä jätkät osaa hauskanpidon, tsekatkaa vaikka huumorisävytteinen video illassakin soineesta "Riding High" kappaleesta, löytyy tuubista. Laulaja Hell Hoferin ääni saataa UDOn lailla jakaa kansaa mutta se joka ei ymmärrä, ei ymmärrä. Bullet oli muuten se bändi joka näkyi siellä Thorin I Am Thor dokkarin ruotsinkeikoilla jossain takametsissä. Tiukkaa shittiä! Tänä vuonna ilmestynyt Dust to Gold on vielä työn alla, ensin pitää selvittää onko muissa bändin kiekoissa iltasoitto potentiaalia. Uskon kuitenkin, että porukka pääsee vielä luomaan soundtrackia poikain loppuillan kaljankulauttelu hetkosiin.

KUVAMATERIAALIT:

Jäi katsomatta kun tuli Malediivi ja myöhemmin Keksi.

SIDE QUEST:
1ST: Aloitin Paul Youngin kolmosbiisistä.
SPINE: Musta oli päivän väri ja Paul Young tämänkin rikkoi valkoisellaan.
6 TRACK: Soitin Bodomilta 6 biisiä ja samalla nasahti TRIPLE X eli hävisin kaikki lajit. 3 nolla turpaan, heikko alku vuodelle.

WRAP UP:
Lämpömittari näytti nollaa kun Taina heitti mut Iisakintielle iltapäivällä viiden pintaan. Mökki oli tyhjänä
joten yökylä oli sovittu. Sipseinä oli Estrellan Exxtra Rock Salt ja muut Tomin jemmaamat sapuskat
jäivät syömättä samasta syystä kuin kuvamatskut katsomatta: tuli vieraita ja silloin vaihdetaan vapaalle
tiukan normitetusta taistelusuunnitelmasta ;) Saunassa sentään piipahdimme neljän settilevyn jälkeen.
Juomat on aina hyvä listata jälkipolville: Karhu III, Vallaton Päärynäkermalikööri, Green Goblin Cider,
Henry West 2015 Vintage Cider. Ai niin suoraan hyllyjä oli Tomilla 21 ja mulla 11 cd:tä. Setti soi ajalla
17:55 - 01:02. Seitsemän tuntia, perushommaa. Siinäpä se, kuvat vielä.

Pete 2Pete 2

MaleMale

 tomitomiPedersonPederson