Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

 

Hevi-ilta 11.8.2017 Lauantai

 

LovexLovexLovex : Watch Out!  (2011)  (5 biisiä) (P)

Muistan kun katsoimme "U.S.A." biisin promovideon tuoreeltaan ja aioin hankkia levyn. Nyt se sitten 6
vuoden jälkeen tuli iltasoittoon. Ollaan nopeita penteleitä! "Queen Of The Night" starttaa kiekon ja on
kyllä heti energistä menoa. Tomilla vaikeuksia saada bändin nimi mieleen. Suomalaisuus auttoi, lopulta
kun sanoin et yksi sana ja loppuu x kirjaimeen niin löytyi. Makeeeta brass sektionia siivun lopussa.
Sällien itse tuottama levy soundaa erittäin buenolta. Toisena jo mainittu videosiivu U.S.A. ja kyllähän
kipaleen siisti draivi nosti ihokarvat pystylleen. Tomo ei ollut kuullut biisiä siihen 6 vuoteen. Lyriikoissa mukavasti piruilua yankee menolle. Watch out! muuten poimiutui Prisman alelaarista kuudella eurolla, poistin hintalapun vasta edellisenä iltana. "Slave For The Glory" olisi ollut settini 6-track barrierin rikkoja, mutta ei ekalla raaskinut. Nimibiisi kuulosti paremmalta iltasoitossa kuin kertaakaan aiemmin. Bro: "Oliko edellä aikaansa? Frontiersilla paljon nykyään tämän tyylistä hieman rokkavaa power poppia". Joo, kyllä Lovexin melodinen rock on ollut 2011 aika state of the art tasoa. Bändihän aloitti
muistaakseni enemmän goottilookilla silloin kun HIM ja 69 EYES olivat kuuminta valuuttaa. Suomikriitikot eivät Lovexista juuri perusta, ulkomailla kelpaa hyvin (kuten myös meille). Tomi: "Alitajunnassa pitänyt tyttöjen bändinä, en tiennyt että levykokonaisuus voi olla näin hyvä". "Worlds Collide" pistää peliin raskaampaa skittaa, hienon moodyn välikohdan ja siistit soolospotit. "Marble Walls" slovaroi tunteella. Veljpoika: "Menisi RECKLESS LOVEnkin hitaana". Hyvä haku Tomilta ja nyt ihan itsestään selvä vertaus.
Watch Out! on nyt kymmenisen kertaa kuunneltuna fillerivapaa, perkeleellisen melodinen ja monivivahteinen moderni melodic rock albumi. Läppäsin 94/100 Heavy Harmoiesiin. Miksi joku väljähtänyt SUNRISE AVENUE nousee saksassakin listoille ja vetää areenaa täyteen kun Lovex tekee paaaljon parempaa matskua?

 

Tomi: Stanan kowa kotimainen tämä Lovex! Tuli todellakin vähäteltyä aikoinaan koska pidin yhtyettä lähinnä studioiden typyköille suunnattuna tehdastuotteena mutta kaikkea muuta. Itse ovat herrat biisinsä tehneet ja synamies Christian ja mahtiääninen laulaja Theon ovat olleet ne ahkerimmat kynämiehet. Kyllähän jätkillä myös lookia löytyy mutta onko se heidän vika? ; ) Avaus "Queen of the Night" on täydellinen starttibiisi jossa mennään eikä meinata ja johon torvisektiot sopii  ku nakutettu. "U.S.A." jatkaa tiukalla biitillä ja on kyllä fukin´ classic! Omituista miten kappaleen video ei maailmalla suurempaan suosioon aikoinaan avittanut. Jähtymään ei pääse sillä myös vauhdikas kolmonen "Slave for the Glory" olisi todellakin voinut Peten soittolistalla olla. Saan kertsistä jonkin verran Harem Scarem vaikutteita mikä oli outo ja kiva ylläri. Nopeasti mennään biiseissä kertsiin mikä on ihan nykyajan meininkiä. Nimikipale on seuraava kovis ja omaa maukkaan iskusyntikan, hyvän hiljaisen välikohdan ja jopa skittasoolon jota ei kaikista vedoista löydy. "15 Minutes" on toinen soittamatta jäänyt iltaslotin arvoinen veto jossa huippukohtia riittää ja  nuotit soljuu korviin kuin kaiken puhdistava öljy. "World´s Collide" feikkihitailee alussa mutta taas mennään! Hyvä ralli joka on levyn pisin ja sisältää alun lisäksi myös myös pidemmän tunnelmakohdan. "Marble Walls" päättää levyn hienosti fiilistellen. Laittakaahan ennakkoluulot romukoppaan ja nauttikaa hyvästä suomimelorokista. Kyllä minä
haluan nähdä näiltä jätkiltä jonkinlaisen comebackin. Entisenlaista suosiota on ehkä mahdoton enää saada mutta vitut siitä, musiikkia voi tehdä myös pienemmän  yleisön nautittavaksi.

 

Bill ChamplinBill ChamplinBill Champlin : Runaway  (1981)  (5 biisiä)  (T)

Hypättiin 30 vuotta taaksepäin. CHICAGOsta ja triljoonasta muusta aor-liitynnäisestä tutun äijän toinen
soolokiekko lautaselle. Japanilainen reissue kyseessä, debyyttialbumi Single (78) meni samalla suoraan
hyllyyn. Runawayllä on megaposse kasattuna: Skitarassa Steve Lukather ja Jay Graydon, norsunluut hoitaa
David Foster, rummuissa mm. Porcaro ja taustaköörissä vaatimattomasti Tom Kelly, Foster, Richard Page ja
Kenny Loggins. Nimibiisi avaa ja on takuuvarmaa early 80's west coastia. "One Way Ticket" heittää sitten
täyttää aor-kultaa kajareista. Ei kaukana saman ajanjakson THE TUBESista, Fosterilla on ollut kovat
otteet. "Take It Uptown" on Kenny Logginsin kanssa tehty biisi ja löytyy myös siltä CWT live devarilta.
Torvet soi ja sanoin et illan eka sax venaa vielä soimistaan ja siivun lopussahan se sieltä saatiinkin. Hyväntuulinen pianovetoinen styge. "Satisfaction"in co-writer on R. Page ja kappale löytyy myöskin CWT deeveedeeltä. Tomi:"Nyt kun on kuunnellut PAGESia niin Richardin panos biisillä on selvä". Mid sectionissa kiimaista torvioisiota, puhuimmekin ettei olisi uponnut meille circa 2006. Kokonaisuutena albumi on mulle hieman ballad heavy. Kymmenestä kappaleesta 4 on hitureita ja ysi "Gotta Get Back To You" oikein vimpan päälle ns. kutubiisi. Slowmo osaston ykkönen on levyn päättävä "The Fool Is Alone". Kasiraita "Stop Knockin' On My Door" bluesrokkaa aika perinteisesti, mutta mausteena ammattimiestin kaikenlaista makoisaa sooloilua. Helmeksi b-puolelta nousee vielä "Without You". Hienosti intensiteettiään heittelevä biisi. Kultaista aikaa musiikissa kun välillä ollaan niin soft että ja sitten roivaistaan tiukkoja riffi-iskuja ja Luken soolo tiskiin. David Foster pysyy illassa. Aina jossain muodossa tulee lauteille hikoilemaan.

 

Tomi: Makia oli saada nämä vanhat Champlin kiekot japskeista hyppysiin. Tässä Runaway kiekolla, kun Fosterin valvonnan alla ollaan niin senhän tietää, että muutama kaveri on kutsuttu kylään. Nimibiisi avaa hyvin ja jo tämän kiivun verse on ihan saman ajan Tubesia, Fosterihan se sielläkin hommia valvoi ja Luke oli mukana. Kakkonen on clasico kuten velj tuossa haasteli. Niin svidun siististi nykii Davidin tahtipuikko tässä ja siitähän minä aina pidän. "Sara" hempeilee ehkä liikaakin mutta soitto soi ja Billin ääni ok kultainen. Ballad heavy jatkuu "Tonight Tonight" raidalla ja heti huomaa, että Fosteri ollut mukana myös sävellyspuolella. Choruksessa tempoa nostetaan sen verran, että miehet pysyy elossa. Ei huono kiivu ollenkaan. "Take It Uptown"in hilpeästä fiiliksestä tulee mieleen Huey Lewis & co ja tästähän oli muuten sinkkukin olemassa samoin kuin "Sara"sta sekä "Tonight Tonight"ista eli on Elektra levyyn panostanut vaikkakin balladi painotteisesti toki.

"Satisfaction" on perkeleen hikinen funkahtava torvisektioilla varustettu monsterijyrä josta tykkään kovasti. Siinä on selkeästi sitä Pages vaikutetta mukana. Kapakkaveto "Stop Knockin on My Door"illa taustalauluissa muuten eräs Tamara Matoesian josta tuli seuraavana vuonna Tamara Champlin ja on edelleen taustalauleskelemassa esimerkiksi CWF:än keikoilla. Ostin myös yhden naikkosen soololevyn mutta sillä ei lauteille äijien kanssa ollut asiaa. "Gotta Get Back to Love" on kiva Player mausteinen haaravälikostuttaja ja loppulevyä nostaa vielä mainio "Without You" jonka kertsi on sellainen posifiiliksen luoja, että alta pois. Jotain Tubesmaista tuossakin choruksessa on. Ei ehkä klassikko mutta hieno levy tämä Runaway on. Tsämplini iltaslotti oli 19 minuutillaan varmaan yksi historian lyhyimmistä Muutama Champlinin soolokiekko on vielä hankkimatta ja pian kauppoihin iskee CWF kakkonen joten mahtavaa, että Bill  vielä jaksaa meitä musiikillaan ilahduttaa.

 

AirborneAirborneAirborne : S/T  (1979)  (6 biisiä)  (P)

Kolmas levy putkeen jolla mittaa on 39 minuuttia ja joitain sekunteja, samalla menimme jo kolmannelle
eri vuosikymmenelle. Rock Candyn julkaisu ja bändissä tuotantohommista tuttu Beau Hill. Musiikki on
STYX/KANSAS tyylistä pomp rockia hieman rouhemmalla kitaralla ehkä. 6 lafkaa kilpaili bändistä tarjoten
diiliä ja manageri suositteli Columbiaa. Homma meni kuin unelma siihen asti kun levy julkaistiin. Kiertue
THE CARSin kanssakin oli jo hanskassa kunnes Columbian pomo siirtyi britteihin. Uusi pomo dumppasi koko
projektin tietysti heti, kiertue peruttiin ja kaikki promootio tuki albumille loppui kuin seinään ja se
oli sitten siinä. Näin se menee bisneksessä, jos aiemman bossin signaama retkue menestyy menee kaikki
kunnia aiemmalle pomolle. Jos taas retkue floppaa, menee kaikki paska uuden bossin niskaan. Miten olisi Airbornen käynyt jos olisivat valinneet eri levy-yhtiön... Musiikista se ei olisi ollut kiinni. S/T tarjoaa upeita stemmoja ja progressiivista kitarointia, neljä laulajaa voimavarana ja pomp uhkeutta sovituksissa yllin kyllin. Huipputuotanto by Keith Olsen ja äänitetty legendaarisella Sound Cityn studiolla. Tsekatkaas vaikka vitosraita "No Exception To The Rule". Pomp rock klassikko jossa lauluvoima on ihan uskomatonta ja lopussa vyöryvä orkestraatio iskee munaskuille. Tomi: "Ajattele jos nykybändi omaisi tämmöisen lauluvoiman". Olisi kyllä mahtavaa, mutta mistä niille visio ja sävellysvoima taiottais. "Life In The City" rohkkaa samlla letkeästi mutta tiukasti, kuten Tomi osuvasti laittoi. Mies pitää lupauksensa ja rikkoo 6-track barrierin tokalla levyllään. "Optimystical" pistää kuulolle kirurgin
terävää riffittelyä ja taas niin pirun tiukka gang vocsia, ei armoa!

 

Tomi: No onhan tämä puhdasta 70-luvun lopun parhautta taas kerran. Soundit, soitto ja eritoten laulu rulettaa Airbornella. Melodiaharmoniat ja tiukka rokki on täydellisessä balanssissa ja juuri tällainen meininki tuppaa olemaan nykypäivän jannuille ihan mahdotonta toteuttaa. Ehkä tästä sellainen ykköshitti puuttuu jotta bändiä oltaisiin alettu kunnolla framelle nostamaan ja sitten oli vielä tuo bron mainitsema levy-yhtiö bisnes. Kansikuvakaan ei sieltä parhaimmasta päästä ole, yksinkertainen bändikuva olisi ollut taas kerran vetävämpi vaihtoehto. "The Lady Knows Best" avaa levyn tyylillä ja omaa lyhyen käväisyn myös live tilanteessa. "Feel Like Lovin´" nykii ja vocalssit on spot on! Pian ollaan jo kolmosessa sillä niin lyhyitä 3 minuutin pinnassa taiteilevat kappaleet ovat, vuorossa siis "Ghost of Love joka tuo mieleen Touch yhtyeen. Lähimpänä sitä potentiaalista sinkkua on nelonen "Wastin My Time" jossa Journey iskuja kiippareissa ja erittäin nautittavaa laulumelodiaa, pituutta tällä huikeat 2:40. Vitonen "No Exception to the Rule" puolestaan on  upea teos ja nyt mennään jo kuuteen ja puoleen minsaan. Mukana out of this World laulantaa sekä orkestraatiota mikä alkaa nykyään olla plussan arvoinen asia levyllä kuin levyllä.
B-puoli käynnistyy jännää skittaa, Kansas hammondia ja hyvän tuulen kertsiä tarjoavalla "Soldier of Fortune"lla ja jatkuu kevyemmällä "That´s Where My Love Goes" kappaleella joka  on lyhyesti sanottuna Bostonesque eli goody goody kuten IA toteaisi. Kitarat on kuitenkin paikoitellen tässäkin melko tiukkasaundiset mikä on meille toki plussaa, mutta on saattanut  vaikeuttaa mahdollista radiosoittoa. Ihanan soljuvarytminen "Life in the City" soi seuraavana ja hyväntuulen "Stand Up" soi vielä ennen päätösraitaa "Optimystical" missä rokataan niin maan perkeleesti! Kowa levy eli kiitos brolle ja Rock Candylle jälleen kerran tämän piilossa olleen timantin uudelleen kiillottamisesta ja kansan tietouteen tuomisesta.

 

Phantom 5Phantom 5Phantom 5 : S/T  (2016)  (5 biisiä)  (T)

Projektibändi saksalaisella miehistöllä Frontiersilta. Mikillä Claus Lessman (BONFIRE), bassossa Francis
Bucholz (SCORPIONS), kitarassa Robby Boebel (FRONTLINE) ja jokapaikan höylä, levyn myös tuottanut
Michael Voss. Rumpupallilla MAD MAX ja JADED HEART ukko Axel Kruse. Ammattitaito kuuluu, soundit ovat
puhtaat, kirkkaat ja kaikinpuolin mainiot. Sekä Voss että Lessman varmaankin tasaisimman materiaalin
parissa kymmeniin vuosiin. Hattu päästä nyt Perugiolle kun ainaisten jenkkiprojektien ohella on kekattu
laittaa täpäkkää eurooppalaiseen kollaboraatioon. Levyn kansi oli tuttu, mutta kun nykyään ei jaksa oikein
klikkailla uusien poppoiden videoita edes kun ne on monasti italialaisia ja geneerisillä naislaulajilla.
Levyn avaavat "All The Way" ja "Blue Dog" kertovat heti ettei olla ihan perustauhkaan sotkeuduttu. Kuulostaa piristävältä ja vaikka Lessmannin äänestä on rangea hävinnyt sitä on kiva kuulla. Bro oli tiputtanut "Someday"n setistä ja sehän iskee kyllä erinomaisesti. Hieman synkempää jyrää "Don't Touch The Night" seuraa soittoslotin saanut "Renegade". Periaatteessa hyvinkin perinteistä saksalaista hard rockia, mut puree yllättävän lujasti kun sitä ei paljon viime aikoina ole edes perushyvänä kuullut.
Kappaleet järjestysnumeroilla 6. ja 7. olen merkinnyt skippereiksi, jälkimmäinen niistä on slovari. Kasi "They Won't Come Back" on kuolleille rokkareille omistettu. Hienoa kuulla perinteistä saku hardista muhkealla tuotannolla. Vossin kädenjälki melodiankuluissa kuuluu tässä hyvin läpi. Naureskelimme Tomin kanssa että onkohan Vossin poika saanut Frontiersilta avoimen shekin, ei tässä pelata 100 doitsmarkilla. Tomin setin päätti "Frontline" ja kyllähän tuon Boebelin skittasoundin tunnistaa ja muistaa niistä FRONTLINEn levyistä. Ne oli kyllä välillä niin pirun isolla wall of soundilla tuotettuja että. Helmibiisi löytyy vielä sijanumerolta kymmenen. "We Both Had Our Time" miellyttää sen verran korvaa että olisi hyvin todennäköisesti soinut omalla settilistallani. Loistavaa riffagea ja melankolinen kertosäe. PHANTOM 5 ei malttanut levätä laakereillaan vaan julkaisi jo seuraavana vuonna kakkospitkän Play To Win (17). Se meni suoraan hyllyyn ja olikos tässäkin niin että a-puoli jees, b-puoli meh.

 

Tomi: Hittolainen sentään, kun iski minun syömmeen tämä old school sakemannien kokoontuminen. Melko harvoin sieltä enää nykypäivinä iltalevyjä kuunteluun saadaan joten otin tästä kaiken ilon irti. Nuo pari ekaa vetoa kertoi heti, että ollaan normifronttari aktia/projektia paremmalla jalalla liikkeellä. Niin, se "Someday"han oli promovideo biisi ja ainakin osittain aiheutti ostopäätöksen mutta jäi sitten slotista pois. Tomo moves in mysterious ways ; ) Ehkä sen kertosäe olisi voinut olla hitusen iskevämpi.
Punchia sitä vastoin löytyy "Renegade"sta ja diggaan sikana versen sekä choruksen syntikoista. Mun kirjoissa levyn ainoa skipperi on juuriki seiskana levyltä löytyvä hyvin mitäänsanomaton slovari jollaisia nykylevyt ovat väärällään. Onneksi heti perään soi vanhoja legendoja muisteleva "They Won´t Come Back" ja nämähän toimii mulle aina. Todella hieno Vossin buustaaman pre-chorus ja kertsi biisissä. "Frontline" paketoi iltabratwurstin tällä kertaa ollen nautittavasti rokkaava, ultrahienoilla kööreillä per-choruksessa kuorrutettu menopala. Mulkkumaisesti digiostajille oli tarjoiltu bonusbiisiä "Sing Along" minkä juutuubista kuuntelin ja mikä onneksi osoittautui turhakkeeksi. Hyvä kiekko tämä mutta joo, se kakkoslevy tehtiin taas jostain kumman syystä liian pian ja se perspuoli oli kyllä melko ahterista. Saapa nähdä saadaanko nämä jannut vielä kolmannen kerran kokoontumaan Phantom Vitosen merkeissä.

 

Duran DuranDuran DuranDuran Duran : Red Carpet Massacre  (2007)  (6 biisiä)  (P)

Astronaut (04) soi taannoin illassa ja oli ns. back to form levy Andy Taylorin paluun vuoksikin.
Alkuperäismiehistö ja rock henkinen ulospano kelpasi enenmmän kuin hyvin. Andy rauhattomana miehenä lähti taas pois ja muut neljä jäivät miettimään mitä seuraavaksi. Muistan kun tuoreeltaan luin melodicrock.comin Andrewin arvostelun albumista ja sehän lytättiin tyystin. Oliko 26/100 pointseina. Niin, tällä kiekolla Duranit tuovat saatanat hevi-iltaan tuottajien muodossa. Suuresti inhoamani epämusiikki r'n b:n ja muun klubipaskan suurvisiirit Justin Timberlake ja joku Timbaland vääntelivät nippeleitä. Nick Rhodes kommentoi albumin deluxe version dvd:llä, että DD tekee välillä rockia ja välillä tanssittavaa kamaa. Nyt on
klubimusiikin vuoro ja pakko todeta ensimmäisen shokkiaallon tauottua levyltä löytyvän perhanan kowaa biisimateriaalia. Kitaraaa on vain mausteena ja Taylorin rummut on miksattu ei analogiseen soundiin.
Soitin pirusillani myös 6-track barrierin jo rikkouduttua kappaleen "Skin Divers" jossa eniten tätä pirun musaa eli modernia r&b kampetta mukana. "Zoom In" raidalle Rhodes saanut kerrankin synaa tarpeeksi pintaan. Jopa new wave vaikutteinen raita, DD:n debyyttihän multa vielä puuttuu kun remasteroidun cd:n soundia on haukuttu monessa lähteessä. "She's Too Much" on melankoliassaan jopa A-HA tyylinen biisi. Muistelimme taas kun toin iltaan 7 And The Ragged Tigerin (83) ja Tomi ihmetteli kun Simon Le Bon olikin niin hyvä laulamaan. Kokonaisuutena hieman kontroversiaali levy DD discografiassa, mutta kuuntelemalla
kyllä Duran ydin sieltä löytyy.

Wikipedia lisää vettä myllyyn albumin tuotannollisista ratkaisuista kertomalla meille tällaista: Duran Duran drummer Roger Taylor slammed Sony Music for turning the work on Red Carpet Massacre into "a nightmare". According to him, the record label wanted to make their record "a bit pop" and forced them to collaborate with Timbaland, which turned out to be a painful experience. "We delivered an album to Sony that was a natural-sounding, almost rock album, and they were like: 'We need something a bit pop, do you fancy doing a couple of tracks with Timbaland?' That whole project was a nightmare", he claimed. Roger Taylor added: "The thing was, we got an opportunity to work with Timbaland, so we thought: 'Great, let's go for it'. When Timbaland saw the guitar and the bass and the drums come in to the studio, I think he was mortified, because everything's in a box for those guys." Eniveis, Andyn
lähtemisestä kaikki taas alkoi.

 

Tomi: Holy tsiisus kuinka tämä kiekko alkaa toimia useammalla kuuntelulla ja tärkeää oli myös nähdä se ekstraversiolla oleva dvd mikä aukaisi juttua todella hienosti. Niin, kyllähän Duranit on aina ollut myös tanssilattia mielessä operoinut yhtye joten ihan turha on ahdasmielisten Andrewien ja muiden alkaa siitä napisemaan. "The Valley" avaa pelin ja kuulija voi heti sen perusteella miettiä, että pelittääkö vai ei. John Taylor sanoi dokkarissa biisiä jopa levyn tärkeimmäksi. Nimikappale jatkaa ja kyseessä tiukalla biitillä loistavasti etenevä kolmeminuuttinen jossa on kunnon pöhinää. Le Bonin monet laulumelodiat on hienoja ja alussa sekä lopussa kuultava maukas synamelodia on taidetta. "Nite-Runner" sitten iskee tiskiin sitä ehtaa Timberlake/Timbaland osastoa ja täytyy sanoa, että kollaboraatio Duranien kanssa kolisee meikälle oikein hyvin ja seuraavan tullut sinkku/videobiisi jatkaa samaa rataa vaikka on toki perinteisempää DD:tä. Vuoden 1993 S/T levy tulee tuosta mieleen.
"Box Full O´Honey" on eteerisempi veto jossa pääosassa Simonin laulu jonka jälkeen tulee veikeän "Skin Divers"in vuoro missä mukana myös räpätystä, hyvällä maulla toki. Kakkospuolen käynnistävä "Tempted" on kiekon heikoin kappale mutta tuon jälkeen tulevat onkin kaikki sitten taas kowaa matskua. "Tricked Out" on instrumentaali missä hauskaa riffia ja mukavaa syntikkaa, "Zoom In"in keyssit tosiaan toimii kuten velimies totesi ja "She´s Too Much"issa mennään melankolian puolelle ja sehän meille passaa.
"Dirty Great Monster"in taustalla on cooli pianoteema plus vielä saxiakin löytyy ja levy loppuu hienoon "Last Man Standing"iin. Kyllä oli oikea liike ottaa Red Carpet Massacre soittoon ja kiitän myös, että sain levystä omankin version. Tuossa Peten VIP painoksessa bonarina siis se dvd ja ekstrakuvia maukkaista venäläismalleista joita Nick Rhodes oli kuvannut Cannesissa. Pitkää ikää Duraneille ja tehkää edelleen sitä mikä tuntuu hyvältä vaikka se ei aina kaikkia miellyttäisikään.

 

AvantasiaAvantasiaAvantasia : Ghostlights  (2016)  (7 biisiä)  (T)

Huh, taikurinhattu päästä Tobiakselle. Avantasian seitsemäs pitkäsoitto on paras kuulemani
albumikokonaisuus projektilta. Kiekon kahdestatoista kappaleesta olen korvamerkinnyt yhdeksän iltamissa
helposti soitettavaksi. Tomi samoilla linjoilla kun vetaisi seitsemän kuulolle. Levyn alusta kuuminta hottia heti raidat 1-8. "Mystery Of A Blood Red Rose" starttaa staililla, kappale oli ehdollla saksan euroviisubiisiksi 2016 kisoihin ja sitä tarjottiin itse MEAT LOAFille laulettavaksi. Kiinnostusta oli, mutta keissi peruuntui ja Sammet laulaa raidalla itse, hyvinkin lihamurekkeisesti tietysti. "Let The Storm Descend Upon You" on 12 minuutin mittainen teos jossa JORN LANDE, RONNIE ATKINS ja yllätyshyvä ROBERT MASON mikillä. Kova biisi kun tempoa pidetään yllä miltei koko keston, ei ole himmailulla pidennetty.
Tobias Sammet tehnyt kaikki levyn sävellykset, mutta Sascha Paethin rooli tosi tärkeä soitossa, miksauksessa ja tuotannossa. Makeeta kuulla DEE SNIDERiä näissä yhteyksissä (raidalla "The Haunting") ja kyllä se GEOFF TATEkin osaa yhä laulaa vaikka persoonastaan voi olla montaa mieltä. Eipä miekkonen ole levyttänyt varmaan vuosikymmeniin näin vitaalia biisiä kuin "Seduction Of Decay", kunnon junttaa perhana! Yllätyimme kun Tobiakselta löytyi junttaa biisinkirjoitussuonista. Tomia oli myös jännittänyt kuulla, et mimmonen ääni Tatelta lähtee; täyttä rautaa tietysti. Nimibiisi on ralli ja Sammet itse laulamassa MICHAEL KISKEN kanssa, joka vetää pirun korkealta ja se lämmittää pumppua. Myös Tobias avaa ääntään ja saa levyn avausraidan uuteen valoon. Pidän myös HERBIE LANGHANSin vokalisoimasta kutosraidasta "Draconian Love" nautittavine goottitunnelmineen. "Master Of The Pendulum" laittaa MARCO HIETALAn vetovuoroon ja hyvin hoituu kappaleen suhteellisen haastava kertosäe. Hienosti miksattu Tobiasta ja Marcoa etualalle noissa toistuvissa kertseissä. "Isle Of Evermore" slowaroi SHARON DEN ADELin laulaessa, hieno kappale tämäkin.
Sitten saadaan viimein raidalla "Unchain The Light" Ronnie Atkins päälauluun. Sammetin nerokkuutta on nostaa Kiske vetämään kertosäkeen alkua, passaa niin perhanan hyvin siihen. Kova lätty ja ne pari Jornin ja BOB CATLEYn hituria soljuvat siinä ohessa. Samalla Tomi toi Avantasian vuoden 2010 molemmat albumit The Wicked Symphonyn ja Angel Of Baylonin suoraan hyllyyn. Mielenkiinnolla Moonglowia (19) kohti...

 

Tomi: Kyllä tämä ilman muuta haastaa edellisen levyn eli Mystery of Timen parhaan Avantasia kiekon tittelistä. Kyseisellä levyllä alkanut tarina päätetään tässä mutta täytyy myöntää, että itse en näissä kyllä mitään tarinoita seuraa vaan keskityn ihan muihin juttuihin. Tärkeintä on, että soitto sekä biisit tuntuu hyviltä ja  vierailevien laulajien suorituksia on mahtava kuulla. Kovan porukan on Sammet taas saanut haalittua kasaan, yllättävimpinä tietysti viime aikoina aktivoitunut Dee Snider sekä Geoff Tate. Takavasemmalta parrasvaloihin pääsee myös Herbie Langhans joka tullee jatkossa aina vaan tutummaksi sillä heppu mikittää nykyään Firewindia ja  osaa näköjään muutella ääntään monenlaiseen materiaaliin taipuvaksi. Suurimmat goosepumpsit viime kuuntelulla aiheutti kuitenkin kukapas muu kuin vanha kettu Kiske  sekä nimibiisissä että "Unchain the Night"issa ja onhan se Hietalakin melko hurjassa tikissä Tobiasin kanssa "Master of the Pendulum"issa. Niin, se Moonglow on tainnut unohtua kokonaan hankkia joten hoidetaanpa homma kuntoon ; )

 

EvenrudeEvenrudeEvenrude : One Size Fits All  (1989)  (8 biisiä)  (P)

Sain Tomilta lahjaksi kun tällä levyllä on parin SHA-BOOM suosikkimme orkkisversiot. Pakko on kyllä sanoa,
että nää alkuperäiset pesee mun mielestä suit sait nuo Boomin coverit. Ole Evenruden lauluäänen magee
räkä on siinä yksi suuri voima ja tietysti ultrapowerful tuotanto by the one and only NEIL KERNON, C'mon!
Ole (syntynyt 1962) levytti ensin norjankieliset levyt vuosina 1983 ja 1985. Ensimmäinen briteiksi veisattu kiekko Idolator ilmestyi 1986 (RCA, tuottajana SWEETin Andy Scott). Vuonna ´87 seurasi OLE nimellä julkaistu levy This Ole Town (tuottajana ASIAn Geoff Downess). One Size Fits All levyllä Olen lisäksi messissä eräskin kitaravelho nimeltään Trond Holter. Trond hoitaa myös basson ja tyylikkäät kiipparit. Taustalauluun on kerätty myös kowaa jengiä: Robin Beck, Jon Fiore ja Hugo. Niin tuon Neil Kernonin meriittilista on aika uskomatonta settiä. Ukko tuottanut mm. bändejä STREETS, XYZ, SHY, KANSAS, DOKKEN, MICHAEL BOLTON, AUTOGRAPH, HALL & OATES, JUDAS PRIEST, QUEENSRYCHE... Super Clasico "X-ray Specs" on ollut jokaisella Olen levyllä Idolatorista lähtien ja sen on koveroinut ainakin SHA-BOOM, BAI BANG ja SWEET. Evenrude siirtyi tämän albumin jälkeen tuottajaksi/biisinkirjoittajaksi ja rakensi oman studion. Touhunnut mm. WIG WAM, SWEDISH EROTICA, TONE NORUM, STAGE DOLLS, BAI BANG, SHA-BOOM, A-HA ja ACE OF BASEn parissa. Saamani versio One Size Fits Allista on Mtm Recordsin Classix sarjan reissue vuodelta 2005. Bonareina 4 biisiä joista "Welcome To The Real World" ja "Werewolf" huippukamaa. 8 biisiä piti soittaa kun barrierit jo alhaalla. Jätetääs brolle tota kommentointia kun faktat on lyöty tiskiin. Sen verran muistiinpanoista et Ole ollut 25 vuotias kun duunannut "25 Years Of Rock'n Roll"in. Junttaa joka iskee meille kuin pirunnyrkki. "Make My Day" 100 % perfect raita, Sabumainen verse (KID GLOVE), supersoolo ja välikohta, rautainen kitarasoundi. "Welcome To The Real World" ja Tomo: "Kertosäe voisi olla LORDIa tai ALICE COOPERin Constrictorilta.

 

Tomi: Mahtista, että tämä iski iltamiin! Siinä oli brolta kova tietoiskumälli joten sukelletaan itse epistolaan. Kyllä alkaa levyn eka kiivu "Never Say Die" sellaisella 80s jump  syntikalla ettei jää homman nimi epäselväksi = Feelgoodia scandi melorock blissiä tarjolla! Kaikki  (jenkit) ei satasella Olen äänestä pidä mutta meille kelpaa ja kertsit on  kuitenkin aina buustattu vierailla joten ei pitäisi olla ongelma. Kylmät väreet lyö päälle, kun "Desperado"n alkusynat soi ja tässä matkataan totta kai laukkakompilla eteenpäin  kohden vitun iskevää chorusta. Olisi pitänyt olla kova hitti. Peruskomppi "Broken Heart"in perään sataa taas mannaa, kun Peten mainitsema stadionrokkk vuodatus "25 Years of  Rock ´n´ roll" kajahtaa ilmoille. Haastaa Joan Jettin "I Love Rock ´n´ roll"in iskevyys kaksintaisteluun eikä ainakaan häviä. "Peepin´ Tom" on enemmän perus rokettia mutta  "Make My Day"lla mennään taas clasico linjalle. Täysin knock out vastustamaton chorus (Robin Beckin hihkaisut tuo takuuvarman orgasmin) ja tiukka tempo takaa sen, että tämä  biisi saisi myös Kiistwoodin hyväksynnän. "Home Sweet Home" on niitä kipaleita jotka ei ihan heti sytytä mutta kolmen minuutin kohdilla tulee mieleen ajatus, että olisipa kaljaa,  kun on niin hyvä meno päällänsä. "Still in Love with You" on se levyn parempi hituri ja perään tulee nykivää riffiä, ässäsyntikkaa sekä tappoiskukertsiä sisältävä "Raise Your Fist and Ye.. eiku Shout" eikä siinä voi muuta tehdä kuin totella. Kun peruslevyn loppuun Evenrude tarjoaa vielä kitaraisemman version "X-Ray Specs" superclasicosta niin kuka vittu kehtaa valittaa? Toivottavasti ei kukaan sillä eihän tämän kowempaa ole (heh). Pari ekaa bonaria on tosiaan ehtaa tawaraa eli "Welcome to the Real World" naittaa Lordin sekä  Alice Cooperin joten tomipoika on ekstaasissa ja "Werewolf" on ekskelenttiä Billy Idol vaikutteista herkkuwa. Evenrude oli täysin oikeassa eli yksi koko todellakin passaa kaikille!

 

RAMRAMRAM : Lightbringer  (2009)  (5 biisiä)  (T)

Bro paljasti et sveduista tullaan ja yksi ep sekä pitkäsoitto alla ja molemmat soineet iltamissa. Laulaja
kuulosti hieman hey deyn Rob Halfordilta ja siitä Tomi tokaisikin et nyt pitäisi tunnistaa. Yksisanainen
ja lyhyt bändinimi tunnistui lopulta RAMiksi. Lightbringerin nyt viisi kertaa kuunnelleena pitää hieman
raapia kuulaa kun tsekkaa Tomin settilistaa. Intro, vahva avaus nimibiisillä ja upea kolmosveto "In
Victory" skipataan yli ja laitetaan lauteet kuumenemaan nelosraidalla "Awakening The Chimaera" joka ei
mielestäni aivan yllä aiemmin kuullun tasolle, hidas grover?. Eeniveis, maukkaasti nwobhm hengellä
siivitettyä tykeillä riffeillä siunattua heviä, maanmiehistään nykyään WOLF verrokiksi nousee. En kyllä
muista että laulaja Oscar Carlquist olisi tällaista rangea aiemmin esitellyt mitä Lightbringerillä kuullaan. Mies kehittynyt vuosien saatossa hurjasti. Vitosveto "Ghost Pilot" löytyy molempien best of listalta maukkaassa 70-lukulaisuudessaan ja us-metal vivahteissaan. Melodinen kertosäe puraisee jo heti toisella kuuntelulla otteeseensa. Kutosena soi "Suomussalmi (The Few Of Iron)" ja asiayhteys lienee heti selvä. On se jännä kun hurrit tekevät näitä biisejä suomen sodista. Mainiosti lausuu vokalisti noita sanoja. Mistäköhän se pidempi suomeksi puhuttu pätkä on otettu? Kappale menee 9 minuutin pituudessaan jo teoksen puolelle. Rytmi vaihtuu moneen otteeseen luoden mainiosti dynamiikkaa biisiin. SABATON muuten tuli näissä asioissa sitten RAMin jälkeen jälkijunassa. Seiska "Blood God" tykittää rallitempolla reilun kolmiminuuttisensa. Setin vimppa oli taas minullakin huippuvedoksi rastittu. "Titan"illa soundit muuttuvat hieman modernimpaan suuntaan, diskantti lisääntyy ja rumpujen läpsyt saavat kovuutta alleen. Komeasti vetaistaan kitararappaus nuottiin ja kertosäkeeseen. Tyylikäs ja meiltä suuren ihailun saanut kohta.
Soolossa kaunis skitarasoundi, weilaa niin syömmeen. Tämä kappale iskee ensimmäisellä lohkoon. Valontuoja on paras RAM äänite tähän mennessä.

 

Tomi: Jaa-a, kyllä siellä jokin filosofia on settiin valikoitujen rallien taustalla ollut ja kyllä nyt uudelleen kuunneltuna edelleen allekirjoitan kyseisen settilistan. Sitä en kyllä ymmärrä, että jos barrier oli jo poksunut niin miksi en aloittanut ykkösellä ja välttänyt aina niin sielua riipaisevan miinuksen? Tulipahan mentyä ainakin reilusti sillä suunnitelmalla minkä olin valinnut,  johtaa se sitten vaikka tuhoon ; ) Mitä tulee tuohon "Awakening of Chimaera" biisiin niin onhan se monipuolisuudessaan aivan loistava ja omaa myös hyvän kertsin. Oscarikin vetää  useammallakin laulutyylillä niin perkeleen tyylikkäästi. "Ghost Pilot", "Suomussalmi", "Blood God" ja "Titan" on kaikki superässää RAMittelua. "Suomussalmi" on käsittämättömän tiukka  veto jossa bändi pystyy jollain ihme tavalla naittamaan Iron Maidenin, Black Sabbathin ja Manowarin yhteen. Ei huono suoritus helkkari sentään ja biisi nostetaan jalustalle lähes jokaisessa arvostelussa. Sitä en osaa sanoa mistä se suomenkielinen teksti tulee mutta saattaa olla vaikka jostain Kansa Taisteli lehdestä. Netistä löytyi jonkin numeron sivuja ja siinä oli samantyylistä  kerrontaa. "Blood God"issa versen takana kuultavat kitaravedot on silkkaa kultaa ja "Titan" alkaa kuin vanha AC/DC klassikko vaikka sitten tempo hieman nouseekin. Kyllä se siltä näyttää,  että RAM vanhan liiton KUNNON hevillään aina lopulta nousee iltamiin vaikka välttämättä levynsä ei ensikuuntelulla niin iskisikään. Tämä Lightbringer oli kuitenkin melko selviö heti alusta  lähtien ja saapa nähdä tulevatko sieltä kaikki vuoroaan odottelevatkin yksi kerrallaan löylyihin mukaan. Se pitää vielä mainita, että tykkään levyn valkoisesta ulkoasusta ainaisen  mustan sijaan.

 

ZenoZenoZeno : S/T  (1986)  (6 biisiä)  (P)

Kitaristi Zeno Rothin debyytti äänitettiin aikavälillä tammikuu-elokuu 1985 ja julkaistiin 1986. Laulussa on Michael Flexig, rummuissa kolmekin eri jätkää ja kiippareissä vierailee myös Don Airey. Hommasin levystä Mtm Classix sarjan julkaisun vuodelta 2004. Julkaisusta tekee alkuperäistä paremman se, että Roth on miksannut orkkisjulkaisun liian dominoivasti ja muita instrumentteja alleen peittäneen rumpumixin
kohtuullisemmaksi. Kitaratkin pääsevät nyt paremmin esille. Muistikuvat nuoruudesta kertovat et kiekko oli
Heavy Heaven läpyskänkin arvostelussa, eli pitkään ollut tiedossa ja pitkä tie ollut kuunteluun.
Klassikkokamaahan cd:ltä korville kaikaa. Tanakka 80's tuotanto on nautinto, kuten myös laulaja Flexigin
huikea range. Mies laulaa mitä tahtoo ja miten tahtoo. Nelosraita "Signs In The Sky" on kyllä nostettava superclasico jalustalle. Versen kitarat ovat juuri sitä mitä me rakastamme, jauhavaa pienen vivahteen riffijuhlaa. Välikohdassa on nähty vaivaa mitä ei juuri nykyään jakseta tehdä, loppuun nosto ja se on siinä. On kyllä häpeä jos Flexig ei ole Zenon lisäksi muuta materiaalia tehnyt. "Far Away" powerballadoi tappokovilla sooloilla. Nyt tauon jälkeen kuulostaa ihan kurkolta matskulta. "Heart On The Wing"issä huomio kiinnittyy taas huippumelodisen biisin ohella Michaelin vaivattoman kuuloiseen lauluun. Ääni tulee vain suun avaamalla, ei tarvitse puristaa lainkaan. Kuin Steve Perry hey deyn aikaan, suuri lahjakkuus. Kappaleen kaihoisa tunnelma jää kummittelemaan kalloon hyväksi aikaa. Tyylitajua saksalaisittain parhaalla tavalla. "Circles Of Dawn" kolahtaa soittolistalle viimeistään siinä bababagabaa-kuoroilun alussa. "Sent By Heaven" on rakenteeltaan ja melodioiltaan sitten albumin haastavampia kappaleita. Tomi: "Flexig on illan kovin laulaja, ei epäilystäkään". Joo, ei Zenon eka ole ehkä jokaiselta biisiltään napakymppi, mutta levy on hyvin kasattu soittojärjestykseltään ja soljuu erinomaisesti alusta loppuun. Muita kiekkoja ei kaiketi pidetä näin arvossa, pitää ne kuitenkin hanskata kuunteluun. Zeno Roth R.I.P. 5.2.2018

 

Tomi:  Aah, mahtavaa kuulla viimein Zenon debyytti ja kyseessä golden age saku melorokkia hi-tech soundeilla sekä soitolla. Tämä kuulostaa ihan esi Fair Warningilta ja onhan mukana basisti Ule W. Ritgen joka sitten Fair Warningin perusti. Tuon yhtyeen kitaristi Helge Engelke on ottanut paljon mallia Zenon soitosta ihan skitan "laulusooloja" myöten, tyyli josta maestro antaa näytteen kappaleessa "Far Away". Flexig on huikea ääninen laulaja yltäen melkoisiin sfääreihin eikä mies todellakaan  pelkää korkeita paikkoja. Kolmantena kuultava hituri taisi olla ainoa joka ei oikein iskenyt mutta muuten ollaan kowan äärellä ja kiekko klassikkomaineensa ansainnut. Mahtavia melodiakulkuja, rytmejä ja sävelmiä levy pullollaan ja "Don´t Tell the Wind" voisi olla Scorppareiden semihituri mikä on iso kehu. Kaivoin mainitsemasi Heavy Heaven magazinen esille eli vuoden ´86 numero 2 ja olihan tämä rokkivaari Zeusille hieman liian kiipparipitoista, "imelää" ja "hienoa" musiikkia vaikka Rothin skitarointia kehuikin ; )
On suuri sääli ettei näin upealla musiikilla menestystä lohjennut vaikka bändi pääsi lämmittelemään jopa Queenia, ilmeisesti kyse oli joistain saksanmaalla tapahtuneista esiintymisistä. Esimerkiksi "Heart on the Wing" kappaleessa on järjetön määrä hittipotentiaalia mutta kun ei niin ei. Paketin kruunaa tyylikäs, ajaton kansikuva. Tiedoksi muuten, että tänä vuonna julkaistiin uusi Flexigin 19 biisin soolokiekko mistä löytyy Zeno kappaleiden lisäksi kuulemma useita ennen julkaisemattomia kiivuja hyvällä tuotannolla. Tsekkaahan se ja Zeno rocks!

 

Frankie MillerFrankie MillerFrankie Miller : Standing On The Edge  (1982)  (6 biisiä)  (T)

Bro oli ottanut huuto.netistä munkilla skotlannin croonerin Francis John "Frankie" Millerin cd:n. Muistelin jotain Thin Lizzy yhteyttä ja olihan se tosiaan duetoimassa Nightlife (74) albumin biisillä "Still In Love With You" Lynottin kanssa. Wikin mukaan mies on myös näytellyt ja tunnetaan laajemmin vuoden 1977 albumistaan Full House. Bob Seger pitää miestä suurena vaikuttajanaan. Miller teki kaikkiaan 9 pitkäsoittoa aikajanalla 1973-1985. Ikävä kyllä aivoverivuoto katkaisi uran 1994. Levyn avaava "Danger Danger" pistää nautittavaa boogiejyrää tiskiin. Kapakkapiano pilputtaa ja meno on erinomainen. Toka veto ja levyn nimibiisi "Standing On The Edge" huokuu vahvaa BAD COMPANY ja Paul Rogers vibaa. Näissä pitää olla se jokin et iskee meille, peruslaiska pubirock veto ei sitä tee. Tässä on edgeä ja pallia riittämiin.
Miksi Frankie Milleriä ei muuten löydy Heavy Harmoniesista? "Don't Stop"in simppeli, mutta koukuttava rokkaus voisi soida esim. Radio Cityllä, mutta eihän se niiden 10 biisin soittolistalle mahdu. Napakka perusrokkeri hoitaa asiansa ja saa hyvälle tuulelle. Kutonen "Angels With Dirty Faces" on letkeä rokkeri joka tarttuu paidan helmaan eikä päästä irti. Mukavasti tuntemuksia varhaisesta ROD STEWARTista, THIN LIZZYn fiilistä ja EDDIE MONEYn tunnetta ja croonausta. Ah niin simppeliä, niin hyvää. Olen aina tykännyt
kun nää croonerit eivät tinkineet tyylistään 80-luvulla. Biisinkirjoitus (FREEn Andy Fraser muuten co-writerina monella biisillä) pysyi samana, mutta soundit vain päivittyivät vuosikymmenelle. "Jealousy"n mustasukkaisuus stoori on soundeiltaan 80's, mutta huokuu 70-luvun tatsia, ässää. Levyn mitta muuten 39 minsaa ja rapiat, illan neljäs levy samassa mitassa kolmen ekan kanssa. Ehdottomasti peukku ylös Millerille ja lisää levyjä tutkintaan jos vaikka löytyisi lisää helmiä ihan soittoon asti.

 

Tomi: Frankie boy hitto soikoon! Mukava yllätys, että levy oli näinkin kova. Oli mulla jonkin verran tietoa siitä minkälaista kamaa herra tekee kahden Milleriä koveroineen artistin ansioista ja sitten, kun Standing on the Edge cd paistatteli päivää huutonetin listoilla päätin iskeä kiinni. Nämä Frankien 80-luvun levyt ei todellakaan mitään yleisiä kiekkoja myynnissä ole joten kävi hyvä tuuri. Tätäkään ei ole cd:nä laittaneet ulos kuin Nipponin pojat ja sakemannit jotka ymmärtää southernin lisäksi myös crooner rokin päälle. Biiseissä löytyy tarttumapintaa jos sitä tahtoo etsiä ja varsinkin Fraserin kanssa tehdyssä matskussa rytmissä löytyy.
Andy on ymmärtänyt basistina sen puolen varmasti. Fraserin ja Millerin oli muuten tarkoitus perustaa yhteinen bändi jo 70-luvun puolella joten historiaa oli ja sikäli tämän kollaboraation ymmärtää. "Don´t Stop" oli eka kuulemani kappale ja se on kyllä puhdas clasico rocker jonka Eric Martin coveroi ja jonka Sucker with Pretty Face albumi käsitellään iltajutuissa sitten myöhemmin. "Jealousy" on sellainen kipale jonka pitäisi myös soida classic rock kanavilla jatkuvasti mutta näin ei jostain syystä ainakaan  täällä härmässä tapahdu. Koitetaan pitää ansalangat viritettyinä, jospa sitä vielä saisi muitakin herran kiekkoja haltuun sillä "Milleri on hyvää, tekee mieli kuunnella lisää Millerii" ; )

 

Uncle SlamUncle SlamUncle Slam : Say Uncle  (1988)  (6 biisiä)  (P)

Uncle Slam oli Los Angelesista tullut crossover thrashiä veivaava pumppu. Neljä pitkäsoittoa tekivät joista eka vuonna 1986 nimellä THE BROOD. Suicidal Tendencies, D.R.I. ja Corrosion Of Conformity vaikka
verrokkeina mainittakoon. Punkkia, hc:tä ja rässiä sotketaan erinomaisen nautittavaan, munakkaaseen,
napakkaan ja perkeleen hyvin tuotettuun melodiseenkin raskaan rockin soppaan. Ostin levyn tuoreeltaan
vinyylinä '88 ja sitä veivattiin kyllä levylautasella taajaan. Kiekkoa ei julkaistu aikoinaan cd:nä kuin
japanissa jostain aivopieruisesta syystä. Importti olikin useamman lompakon hinnoissa ennen 2010 ilmestynyttä Dive Bomb Recordsin reissueta jonka tilasin suoraan lafkalta. Kansitaiteesta vastaa ST:llekin
levynkansia maalannut Michael Seff. Randy Burns (Peace Sells, Darkness Descends, Seven Churches, Scream Bloody Gore) on loihtinut tuottajan toimessaan ihan tykit soundit platalle. Kyllähän tässä ollaan rässiklassikon äärellä. Tomihan se oli aikoinaan kasetoinut Klaus Flamingin radio-ohjelmasta yhden biisin talteen ja sen perusteella tilasin älpyn Epesiltä. Kuuntelimme jotain 5-6 vuotta sitten kaljaspäissään tuota muovipyörylää Iisakintiellä ja totesimme että yhä one of the best. Kun kuuntelimme levyä iltamissa
sitten cd:ltä niin muistimme saakeli jokaisen nyanssin. Laulukohdat, soolot ja kikkailut menivät meiltä juuri niin kuin levyltä kuului. Say Uncle or die! Paras rässi on parasta aina, ei vuodet paina. Pitää kokeilla etsiä noita myöhempiä levyjä ja M.O.D.in alkupäätä kanssa.

 

Tomi: Tästä ei musiikki parane. Slam riffi kun kerran iskee sieluun niin se on menoa ja olet loppuelämäsi "Weirdo Man". Kyllä tässä on tarjolla sellainen keitos  Suikkareita ja Motörheadia, että Setä vie ja muut vikisee. Koko a-puoli on niin tappokova ettei mitään rajaa ja b-puolikin sen verran mestarillinen jotta sekin olisi minkä tahansa muun rässibändin kohdalla klassikkomatskua. Biisit on sopivan lyhkäisiä, jokainen yhtyeen jäsenistä taitaa soittimensa erinomaisesti ja kitaristi-laulaja  Todd Moyer hanskaa huikeasti niin nopean lausunnan kuin upeat skittasoolotkin. Uncle Slamista puhutaan aivan liian vähän ja osasyy siihen on tietysti Peten mainitsema  Say Uncle levyn julkaisupolitiikka. Muistelen, että kiekko sai Metal Hammerissa oikein hyvät pisteet mutta jos levyä ei löydy kaupoista niin onhan se ongelma. Oli kyllä illassa sellaiset jamit päällä Uncle Slamin soidessa ettei ole hetkeen nähty ja vedettiin tosiaan vanhasta muistista kaikki nuotit kohilleen ; ) Bron aikoinaan ostama älppy on edelleen hyllyssä muovit pinnassaan ja hintaa kyseisellä itemilla on pikaisella otannalla nykyään sellaiset 60 taalaa. Thrash and slam!

 

HelixHelixHelix : Vagabond Bones  (2009)  (6 biisiä)  (T)

Tomi: "On vain yksi bändi joka voi vastata UNCLE SLAMin asettamaan hauskuuteen". Olen samaa mieltä ja tunnistinkin Brian Vollmerin miltei heti ekan biisin alussa. Vagabond Bonesille taisi tulla orkkisjengi
kasaan ja meininki on kyllä jumantsuikka kohdillaan. Kanadan SAXON jaksaa painaa ja tällekään levylle ei
ole hukkapaloja laitettu. Nämä uudemmat 2K+ Helix kiekot mitä veljpoika on soitellut ovat olleet hiton
kovaa perusrokkia täynnä ja mikä tärkeintä, soitosta ja meinigistä huokuu tekemisen ilo ja into. Bastard Of The Bluesilta (14) irtosi monta Helix klassikkoa tarjolle. "Hung Over But Still Hanging In" kappaleella Vollmer duetoi KILLER DWARFS vokalisti Russ Grahamin kanssa. Lyriikat on hauskoja ja soitto vuosien tuomaa tiukkaa. Helix on siinä uskomaton bändi, että se on nykyään kovemmassa kunnossa kuin hey deyn aikaan. "Best Mistake I Never Made" ja Helix goes country rock, viihdyttävä ja mainio veto tämäkin. Kun Vollmer käskee: "Make 'Em Dance" niin pannan jalalla koreasti. Mies tietää miten ehkä kliseisetkin sanat lausutaan. Hieno, hieno melorokkiralli. "Jack It Up " (tarkoittaako paukun terästämistä?) funkkaa niin pirusti! Vollmerin announcementti soljuu sulvasti kuin soittokin. Kiekolla mittaa 31 minsaa ja se
on hyvä. Partykiekon mitta, ei turhaa löysää. Long live HELIX!

 

Tomi: Jeah, Helix setin mitta 22 minsaa eli taitaa olla yksi kaikkien aikojen lyhyimmistä vaikka soitin 6 raitaa mutta se oli täyttä rautaa joka sekunti! On tiukka kommentti Peteltä tuo, että bändi on Vagabondilla ja Bastardilla kovemmassa vedossa kuin heydeynä ja tuosta heitosta voisi jopa saada nakkijonossa turpaan jos se ei olisi totta ; ) "The Animal Inside" käynnistää karkelot ja heti ollaan tapporiffin ytimessä biisin groovatessa eteenpäin niin helvetin vaivattoman tuntuisesti. "Go Hard or Go Home" ja riffipartyt jatkuu. Kertsissä lisänä hyvät äijäköörit ja Vollmer ässänä mikillä. "Jack It Up" tarkoittaa varmastikin juuri tuota paukun terästämistä ja on yksi parhaista shottibiiseistä koskaan. Hitto, että on niin maukas verse tuossa, että tekisi mieli heti baaritiskille tilailemaan juotavaa. Tuntuu siltä, että kunnon partyrock on nykypäivänä hyvin aliarvostettu ja vähän harrastettu laji eli tähän pitäisi saada pikaisesti muutos. Pitää itsekin terästäytyä ja metsästää Helixin tuorein pläjäys Old School viimein kuunteluun.

 

KUVAMATERIAALIT:

Ozzy Osbourne : Speak Of The Devil (Live From Irvine Meadows, California 1982)  (DVD, 2012)

1. Over The Mountain
2. Mr. Crowley
3. Crazy Train
4. Revelation (Mother Earth)
5. Steal Away (The Night)
6. Suicide Solution
7. Guita/Drum Solo
8. Goodbye To Romance
9. I Don't Know
10. Believer
11. Flying High Again
12. Iron Man
13. Children Of The Grave
14. Paranoid

 Avantasia : The Flying Opera  (Blu-ray, 2011)

1. Twisted Mind
2. The Scarecrow
3. Another Angel Down
4. Inside
5. No Return
6. The Story Ain't Over
7. Lost In Space
8. I Don't Believe In Your Love
9. Avantasia
10. Farewell
11. Medley: Sign Of The Cross / The Seven Angels

 

SIDE QUEST:

1ST: Tomi hävisi tämän kun aloitti RAMin soiton nelosbiisillä.
SPINE: Lovexin harmaata spineä Tomi seurasi Bill Champlinin mustalla, joten eri väreillä piti jatkaa. Avantasialla Tomilla loppui kuitenkin väripaletista variaatiot ja poika otti nokkaansa tästäkin osiosta.
6 TRACK: Pete rikkoi barrierin jo Airbornella ja nappasi miinuksen. Iltamien side questistä Tomille 2-1 tappio ja vuoden kokonaistilanne kaventui tilanteeseen 3-2. Tomi siis ehkä hieman yllättäen yhä johdossa...

WRAP UP:

Taina lähti yllätysmökkireissulle ja otimme tilanteesta tietysti heti kaiken edun irti. Lämpötila oli mukavat 18,7 plussaa ja poika saapui fillarilla mestoille siinä 10:35. Saunakin lämpesi setin jälkeen ja ateriana oli tällä kertaa Peten duunaama fetasalaatti ja Tohtori Ötkerin crustica salamipizza. Kaliaa ja muuta sihijuomaa kaatui kurkkuun seuraavanlaisesti: Sandels III, Young's special London Ale, Henry Weston's Perry Cider, Karhu III, Strongbow Gold Apple ja Crowmore Dark, Happy Joe Crispy Pear ja Kiss Cherry Taste Cider. Onpa siinä ollut valikoimaa perhana soikoon. Pete nakkasi suoraan hyllyyn 12 cd-levyä ja Tomi 14 kpl. The unexpected return of the empty house specialin virallinen setti soi ajalla 11:25 - 18:32 eli reipas seitsemän tuntia. Ajassa on tosin lounastauko mukana, joten aika kompakti veto lopulta.Enempää ei ole lippusiin ja lappusiin dataa tarttunut. Ai niin, tsekkasin huvikseni paljonko toi Ozzyn live-dvd maksaa nykyään ja hämmästys oli suuri kun Amazonilla pyydettiin 70 dollaria! Eagle Vision/Eagle-rock julkaisu on ilmeisesti oop ja hinnat uutena aika kovat.

 

Tomi tuli käymäänTomi tuli käymäänJuomapuoliJuomapuoli

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pete ja Ossi-setäPete ja Ossi-setäTomi ja Jorni poikaTomi ja Jorni poika