Hevi-ilta 11.7.2017 Perjantai
Unruly ChildUnruly Child : Can't Go Home (2017) (5 biisiä) (T)
Heti tuli lockout kun mieleen nousi vain RUTHLESS CHILD. Can't Go Home on saanut kritiikkiä tuotannon
ohuudesta ja onhan tässä hieman punch puutetta, mutta kyseessä ei ole missään nimessä mikään katastrofi. Albumin kansi on upea, takakansi ei ole ja lyriikoiden fontti vihkosessa on ärsyttävää lukea. Aloitus "The Only One" on ihan ok biisi, ei naristavaa. "Four Eleven" pistää pientä kaihoa peliin ja heti paranee tunnelma. Mitä muuten meinaa four eleven? Onko kyttien joku koodi jenkeissä, lähestymiskielto ehkä? "I got 411 on you". "Driving Into The Future" todistaa että kyllä Marcielta vielä ääntä löytyy.
Biisissä yksityiskohtiin on panostettu, stemmat löytyy sekä synat pulputtaa ja sykkii kivasti. Kuulokkeilla detaljeja on vielä helpompi poimia. "Get On Top" naittaa 80's tyylistä kertosäettä ja 90's tyylisen versen cowbellin säestämänä. Pornoahan tässä kaiketi touhuillaan kun päälle pitää nouseman. Vaivaa on nähty kun loppuun vielä hammondit kaivetaan esille. "Point Of View" tarjoaa nautinnollista kitaranrappausta alussa ja biisi groovaa muutenkin mallikkaasti. Biisi taitaa nousta mun listalla kiekon parhaaksi. Onhan Can't Go Home erilainen kiekko kuin edeltävä World Collide (00). Ei ehkä niin vahva, mutta ei tästä skippereitä löydy. Hyvin soljuva kokonaisuus
Tomi: Jeah, seitsemän vuotta on kulunut Unruly Childin paluu ruotuun levystä (Peten jo mainitsema Worlds Collide) ja onhan se totta ettei tässä aivan samalle tasolle päästä.Homma pelittää kuitenkin se verran hyvin, että iltasoitto oli selviö. Kyllä sitä vain huomaa, että seasoned veterans miehet on asialla, kun tietävät mitä kaiho on ja osaavat myös tehdä oikeita ja tyyliltään vaihtelevia biisejä. Varsinkin levyn alku on kovaa matskua eli soitin neljä ensimmäistä raitaa sekä seiskan ja bro tuossa kävikin ne tarkemmin läpi. "Point of View" muuten antoi kylmät väreet, kun sen pitkästä aikaa kuuntelin. Yhtään huonoa biisiä en minäkään levyltä löydä joten edelleen ollaan paljon paremmalla jalalla liikkeellä kuin 2000 -luvun vaihteen molemmin puolin ilmestyneillä kiekoilla. Levyn kannessa on mm. monista muistakin levynkansista tuttu knallipäinen mies. Tutkiskelin hieman mistä tämä hahmo voisi juontua ja löysin kaksi mahdollista vaikutinta. Belgialainen surrealistinen taitelija Rene Magritte maalasi 1900-luvun alkupuolella useita teoksia missä esiintyi knallipäinen hahmo. Toinen mahdollinen lähde voisi olla briteissä 60- luvulla alkanut radiokuunnelma The Men from the Ministry jota tehtiin myös Suomessa nimellä Knalli ja sateenvarjo. Tämä historiakatsauksesta tällä erää ; ) Unruly Child on edelleen voimissaan, koko ura laitettiin boksiin, live dvd ilmestyi ja uusi levykin on jo ulkona. Tutkitaanpa tarkemmin onko näillä saumoja iltamiin.
Honeymoon SuiteHoneymoon Suite : Clifton Hill (2008) (5 biisiä) (P)
Cd ollut hyllyssä rivitalolta asti, semmoiset 7 vuotta ainakin. Musiikki tällä erää enemmän mellow kamaa,
hyvä fiilis huokuu kipaleista. Tomilla oli vaikeuksia tunnistaa. Piti auttaa kanadalla, RC versioilla, tomille orkkikset, Lethal Weapon tunnarilla viimein lohkesi. Viimeksi Suitea käsitelty kun Monsters Under The Bed (91) meni suoraan hyllyyn. Tomihan siitä diggasi enemmänkin. Clifton Hill antoi mulle tappion 1st Track Side Questiin kun olin aikoinaan merkinnyt setin alkavaksi biisillä 4. Mulla ei ole tapana tarkistaa aikoinaan tekemiäni settivalintoja, mennään niillä ja jännää se onkin kuulla mitä on valinnut vuosia sitten soitettavaksi. Clifton Hilliä piti tuoreeltaan jauhaa paljon että lämpenin. Kiekko tarjoaa kuitenkin vähemmän suoraa melodianhakua biiseissään. Sellaista puhdasta rock menoa paljon messissä. Tunteikkuutta erinomaisesti myös tarjolla esim raidoilla "Ordinary" ja "Restless".
Tomi: Pete laittoi heti toisen Fronttari kiekon perään ja tämä puolestaan on tullut kuusi vuotta edellisen Honeymoon Suite levy Dreamlandin perään mitä en ole kuullut. Itse todellakin tykkäsin Monsters Under the Bed levystä mikä nousi meikän listalla yllättäen bändin parhaimmaksi. Clifton Hillin avausraita "She Ain´t Allright" ja Derry Grehanin kitara soi kuin Eddie Van Halen olisi vierailemassa! Mainio kappale kyseessä ja samaa voi sanoa myös toisena tulevasta "Tired O´ Waiting"ista ja näissä molemmissa on iskevä kertsi. "Riffola"ssa löytyy groovea mutta kertsi ei oikein iske. Nelosena tulee sitten eka iltamissa soinut "Ordinary" ja onko bro koskaan ennen aloittanut iltalevyä hiturilla ; ) Ei tule kyllä mieleen mutta nyt näin kävi. No ok, semihitaasta kyse koska kyllä se rytmi siitä nopeasti nousee ja ihan nätti kappale kyseessä ja hieman kuulen 80-luvun Heartia siinä hitaan kohdan pianossa. "The House" alkaa toimia loppua kohden ja "Why Should I" kiivussa on erinomaisen ilmava äänimaailma jollaista ei paljoa nykylevyillä tarjoilla. Ei olla kaukana Harem Scarem menosta tässä.
"Down 2 Biznezz" ja seksiä tekis mieli ; ) Kumma on jos ei näin hyvää fiilistä tihkuvalla kappaleella sitä saa. "Sunday Morning" on varmaan pöytälaatikkobiisi 90-luvulta ja täten ehkä levyn heikoin. "That´s All U Got" laittaa mutkat suoriksi omaten tiukan soolon ja kuulostaa varsin paljon Bad Religionilta. Oikein hyvä veto tähän väliin! "Restless" on kaunis midtempoilu hienoilla lyriikoilla ja levyn päättää suistopohjainen "Separate Lives" mikä hurmaa jälleen ilmavalla tuotannollaan. Tuottajan pallillahan tässä istui Tom Treumuth joka on ihan heydey ajan miehiä ja sen kuulee. Mies oli bändille tuttu sillä yhteistyötä tehtiin jo debyytillä ja Treumuthin cv:stä löytyy myös mm. Helixin No Rest for the Wicked sekä Long Way to Heaven. Cool stuff!
Riot
Nightbreaker Riot : Nightbreaker (1994) (5 biisiä) (T)
Tomi iski heti takaisin ja pisti hankalaa tunnistettavaa. En poiminut Mike Dimeon laulua ja vasta vinkki kuolleesta kitaristista sai Riotin tulemaan suustani. Brolla oli hankittuna tuore Metal Bladen reissue vuodelta 2015 ja sain miehen aiemman julkaisun, bändin itsensä kauppaaman karvalakkiversion haltuuni. Ehtaa kamaahan yönsärkijä on ja nimibiisillä tempo on kowa kitaran rulatessa sooloissa ihan neoklassisesti. Albumin mittaa nostavat pitkät coverit "Burn"istä ja "Whiter Shade Of Pale"sta. Riot on yksi hevibändeistä joka ei koskaan myynyt itseään grungen alttarilla, aina pidettiin oma alusta asti valittu linja. Tämäkin levy on tehty heville vaikeaan aikaan 1994 ja silti sitä aitoa kamaa cd.ltä soi. Päähineet päästä ja tiukka pokkaus asenteelle. "Medicine Man" on upea bluussahtava hard rock ässä slide soololla. "Magic Maker" taasen kowa straight rokkeri joka iskee ekalla. Tomo muisteli et tää ois eka Riot Tony Mooren laulaman major label finaali The Privilege Of Powerin (90) jälkeen. Joo, 4 vuoden tauko tuossa oli välissä. "Babylon"issa Mike pääsee puolestaan venyttelemään oikein kunnolla. Rullaa taas kuin kuulalaakereilla, Realen soitto ei jätä ketään kylmäksi. Perkeleen hyvä kiekko josta koverversiot ja demon skippamalla saa noin 45 minuutin nautintopaketin. Youtubessa on kuulemma alkanut Riotin historiaa läpikäyvä dokumenttisarja. Tähän tulemme todennäköisesti vielä palaamaan.
Tomi: Amerikan mantereella pysyttiin tiukasti ja mellakkaa kehiin! Petrin Clifton Hillin aloittaminen neljännellä biisillä sopi mainiosti sillä aloitin Nightbreakerin kakkosraita "Destiny"llä joka suorastaan huokuu vuosikerta Riotia. Realen skitta soi välillä pitkään ja toisinaan taas näppäillen mutta koko ajan biisiä eteenpäin vieden. Mike Dimeolle tämä oli ensimmäinen levytys ja jäbä on heti kuin kotonaan. Ritchie Blackmore oli muuten ennen miehen Riot pestiä kysynyt häntä Deep Purpleen ja demojakin oli äänitelty 1992 mutta muu bändi tahtoi Ian Gillanin takaisin ja se oli Riotin onni. Palataan levyyn ja nimibiisi soi hyvinkin 80- lukuisesti ja Realen skitassa on kuultavissa jopa aina kihelmöivää neoklassista otetta. "Medicine Man" toi jälleen goosebumpsit, sillä niin hyvä se on ja "Magic Maker" juuri niin hieno kuin bro tuossa totesi. Suorastaan jumalaisen riffin omaava "Babylon" soi viimeisenä illassa
mutta mainitaan vielä myös levyltä löytyvä Texas rocker "Outlaw" johon Riot V teki jatko-osan "Return of the Outlaw" klassikkolevyllä Unleash the Fire. Nightbreaker on julkaistu ainakin kolmella eri kannella ja näitä 90-luvun Riot levyjä oli aikoinaan saatanan vaikea löytää. Nykyäänhän Riot kamaa löytää joka nurkalta mutta aina ei keräilijän ajat olleet näin ruusuiset. Hieno kiekko ja mellakointia jatketaan muodossa tai toisessa ihan varmasti jatkossakin.
Harem Scarem
Harem Scarem : United (2017) (5 biisiä) (P)
"Oli se perhana Lesperance" tuumas poika kun intro loppui ja Hessi alkoi laulaa. Joo viimeisin Harem lätty
piti laittaa japanista kun siellä oli varmana dvd cd:n völjyssä. Super tuotanto ja kundit itse asialla.
2 promoa oli katottu alle ja rautaisiahan ne molemmat. Levy on hyvä ja nyt kun Scarem on iskenyt kunnolla
molempien kuupaan niin biisit iskee äkempää. Kertosäe ei aina ole se kappaleen kowin kohta, kokonaisuus
ratkaisee. Hienoa tavallaan päästä hieman kertikeskeisyydestä eroon. "Gravity" on mahtavan erilainen
biisi. Versen rytmitys iskee suoraan villasukan alle ja stemmat hivelevät korvia. Pete L on kunkku niin
kuin sopii olettaa, kaikki hemmot osaavat laulaa ja varmuudeksi on hommattu vielä JSS mukaan. "No Regrets" = ralli! Uplifting fiilis huokuu ämyreistä Lesperancen sliden kera. Hyvin, hyvin tarttuva raita. "Bite The Bullet" ja Tomin tuoreet kommentit: "Saatanan hyvä kertosäe, siitä ei pääse mihinkään". Nuff said. "Things I Know" mixaa pakkaan surullisen versen ja positiivisen kertosäkeen Peten slaidskitaroitetulla kuorrutteella. Uutta kiekko pukkaa 2020 ja jännällä jäädään venaamaan säilyykö näin korkea taso biisimatskussa.
Tomi: Rapakon takana edelleen ja USA-Kanada maaottelu jatkui. Petellä oli tarjota tuoretta Haremia ja komea on tämä hieman normaalia paksumpi japskijulkaisu. Intro on mahtis kuultavaa ja avausraita "United" muutenkin hyvä ja sitten tuleekin tuttu, upean kertsin omaava videobiisi "Here Today, Gone Tomorrow" jonka lyriikoissa isketään pöytään karua faktaa posiasenteella ; ) Platan vahvan alun täydentää "Gravity" ja versessä on upean leikkisä rytmi, näistä minä pidän! "Sinking Ship"in kitarointi on taas puhdasta mahlaa, "One of Life´s Mysteries" kiva hitaampi kappale eikä "No Regrets" häviä yhtään, menosta tulee jopa nyky Night Ranger mieleen! "Bite the Bullet"ista olen edelleen vahvasti samaa mieltä kuin illassa, huikee veto ja tässähän kuulee selkeästi Sotonkin ääntä. Lesperance skittailee mouheasti jälleen raidassa "Thing´s I Know" minkä jälkeen kaveri laittaa verseen taas ihan
uudenlaista koukkua kappaleessa "The Sky Is Falling". Käsittämätön äijä! Onhan Unitedillakin edelleen niitä kappaleita joiden kertosäkeet ei niin hyvin uppoa kuten itsekin mainitsit, mutta koko ajan oon minäkin oppinut bändiä ja levyjen kokonaisuutta enemmän arvostamaan. Erittäin mielenkiintoista kuulla mitä tämä juuri ilmestynyt viimeisin albumi pitää sisällään.
The Unity
The Unity : S/T (2017) (5 biisiä) (T)
Ihan uusi tuttavuus. Pari GAMMA RAYn äiää mukana ja yksi semmoisesta hevi-ilta veteraanista kuin
CROSSROADS. 6 jätkää bändissä (2 kitaraa + kiipparit). Power metallin ja hard rockin ristisiitosta veivataan, Heavy Harmonies niputtaa melodisen metallin alle. Bro tsekannut pari promovideota ja tehnyt ostopäätöksen. Steamhammerin julkaisussa hieno vihkonen. Laulaja Gianbattista Manenti näyttää kyntensä heti avausvedolla "Rise And Fall". HH ei näytä miekkoselle mitään muita krediittejä, eli uusi tuttavuus lienee kyseessä. Nimi viittaa italiaan, mut onkin etelä-amerikasta. "No More Lies" soi toisena ja on instakillah. Nää kaksi ekaa on siis ne videobiisit. Hyvin naittuu hardis riffit powermenoon ja synat luo mattoa taustalle koko biisin keston ajan. Kolmantena soi "God Of Temptation" ja mietimme että jos tässä olisi naislaulaja niin ei kestäisi kuunnella. Hienoja kohtia nuo sotilasrumpaloidut pätkät, myös kuoro-osuus säväyttää, on aineksia on. Onkohan Kai Hansen padonnut bändikavereiden sävellys suonta, niin verevää kamaa on nuottipaperille kirjoittunut. "The Wishing Well" ja niin pirusti on kamaa laitettu yhteen biisiin, ettei pysty ihan ekalla lysnalla hahmotttamaan täysin. Kertsi toki tarttuu lopussa. "Killer Instinct" soi setin viimeisenä ja hyvän maun jätti. Tempo vaihtuu kyllä kipaleen aikana moneen otteeseen.
Kunnianhimoista kamaa tämäkin ja sanottava se on levystä kokonaisuutena, että vallan mainion ensijäljen The Unity jättää. Hieno debyytti uudelta tuttavuudelta. Tätä puhtaaksi kirjoittaessa orkalta on tullut myös kaksi pitkäsoittoa lisää, eli ei jäänyt yhden levyn projektiksi.
Tomi: No niin, nyt päästiin jo Euroopankin puolelle. Jees, videot katselin ja kuulosti sekä tuntui heti mukavan freesiltä sakubändiltä tämä. Ei näitä kuitenkaan ikinä liikaa ole eikä varsinkaan nykyään, kun kaikki menee ja valitsee saatana naisen solistikseen. Gianbattista Manenti lauloi tätä ennen nimellä Jan Manenti orkesterissa Love Might Kill, mikä oli oikeastaan The Unity eri nimellä ja ilman Henjo Richteriä. Tekivät pari kiekkoa vuosina 2011/12 mutta en ole noihin sen tarkemmin tutustunut. Joitakin hieman heikompiakin kappaleita cd:lle mahtuu mutta kovat onkin sitten kovia. Tykkään hitosti "No More Lies"in alussa olevasta puheosuudesta, "The Wishing Well"in kertsi puree satasella ja kunnianhimoinen "Killer Instinct" tosiaankin tempoilee monella tasolla, mutta palkitsee kyllä avoimen mielen omaavan kuulijan! Odotin kakkoslevy Rise:ä todella innokkaasti ja se tulikin tilattua ennakkoon paidan kera mutta ehkä jäbät julkaisi sen liian nopeasti (tuli heti 2018) sillä taso ei ollut tarpeeksi hyvä joten se meni suoraan hyllyyn. Katsotaanpa sitten myöhemmin mitä tuo uusin Pride kiekko pitää sisällään.
Elo
Electric Light Orchestra : Alone In The Universe (2015) (5 biisiä) (P)
Jee, digannut Eloa kossista asti kun kuulin joskus 7-vuotiaana "Roll Over Beethoven"in radiosta. Sitten
sain Time (81) albumin c-kasetille äänitettynä ja Secret Messagesin kasetin (83) ostin huoltamolta.
Joitain levyjä hankin cd:nä, mut discografia hieman retuperällä vuosikausia. Näillä mentiin pitkälle, kunnes taannoin hankin paljon 70-luvun puuttuvaa kamaa laserkiekolla. Lynnehän pisti Elon jäihin vuoden
1986 Balance Of Power albumin jälkeen. 2001 ilmestyi Zoom pitkäsoitto, mutta vasta comeback live
toimintaan briteissä nosti suosion uuteen nousuun. Lynne oli epäileväinen tuosta paluukeikasta ja sehän
oli ihan tajuton suksee. Liput myytiin loppuun ja Jeff varmaan ihmeissään et nytkö tämä taas kelpaa
jengille, hyvä niin. Alone In The Universe taitaa olla ensimmäinen Lynnen Elo lätty illoissa. Aikoinaan kävi ELO PART II soitossa ja hemmetin hieno aor-levyhän se on vaikka ei viralliseen kaanoniin kuulukaan. Universella Jeff soittaa itse kaikki instrumentit ja laulaa tietysti tuotannosta puhumattakaan. Soundeissahan mies on aina hakenut sitä 50's/60's mono fiilistä. Levyn mitta on 33 minuuttia ja siitä 5 biisin setillä lohkeaa yksi hevi-illan historian lyhyimmistä vuoroista. Videoitakin oli pari tehty mikä on aina loistavuutta.
Tomi: Muistan kuulleeni pienenä naskalina, kun Pete on luukuttanut tuota Time kasettia mutta oma ELO historia on oikeastaan melko mitätön.
Kunnes olen viime aikoina juurikin noita hankittuja 70-luvun kiekkoja ja hyvinhän ne pelittää, mieli tekisi tutustua koko diskografiaan. Alone in the
Universe on täynnä puhdasta Lynne goodieta todennäköisesti omaelämänkerrallisilla lyriikoilla joihin voi jo tällä iällä hieman samaistuakin. "When I Was
a Boy" on hyvä avaus ja sitten iskee ihanan haikea "Love and Rain" jossa välillä sellanen uptempompi kohta, ihan kuten oikeassa elämässäkin. "Dirty to the
Bone" ja kitarat helisee ihan Traveling Wilburys tyyliin. Kertsin old school ELO lauluskaalat on niin hienoja, että väkisin tulee onnen kyyneleet silmiin ja
iho menee kanalihalle. Eihän tätä hienompaa olekaan! "When the Night Comes" vie jälleen haikeuden milky waylle ja toimii toimii. Vitonen "The Sun Will
Shine on You" on posimessagea slowtempolla, "Ain´t It a Drag" kiihdyttää tarjoten oikein sujuvasti etenevän hyvän popisku ja "All My Life"ssa etsitään ja
löydetäänkin rakkaus tunnelman ollessa niin sanotusti kohillaan. "I´m Leaving You" kappaleessa on hauskat lyriikat, kun kilpaillaan että kumpi tässä nyt
sitten oikeasti jättää ja tämän jälkeen albumilta soi clasico "One Step at a Time" hyvällä lyöden tiskiin hyvän versen ja sekä ultramakeen discochoruksen. Ace! Kivan kiekon loppuun soi vielä tunteikas nimibiisi ja olihan tämä vitun hieno yllätys, että Jeff intoutui vielä vanhoilla päivillä levyttämään. Näin se pitää tehdä eikä jäädä potemaan sängynpohjalle, että oli se elämä silloin joskus hauskaa.
Donna SummerDonna Summer : She Works Hard For The Money (1983) (5 biisiä) (T)
Toinen popisku heti perään ja avausraitaa kukaan 80-luvulla elänyt musiikkifani ei ole voinut välttää.
Tunnistin miltei heti biisin ja artistin. Donna oli jostain lakiteknisestä syystä yhä yhden albumin
velkaa aiemmalle lafkalleen. Pari viimeisintä levyä Geffenin rosterissa eivät olleet yltäneet haluttuun
myyntilukemaan ja kyllä ovat varmaan executivet nykineet pallikarvojaan katkeruudesta kun tästä ns.
"lainalevystä" tuli hillitön megasuksee. Hevi-illasta tuttu JAY GRAYDONkin soittelee kolmella raidalla.
Tomilla oli mukanaan vinyyli hypisteltäväksi ja ihan suomessa prässätty versio vielä. Cd:llä jostain syystä eri biisijärjestys kuin älpyllä. Bro veivasi kaksi siivua a-puolelta ja kolme perspuolelta. A-puolella on muutakin maistuvaa kamaa, mutta myös kiekon ainoa skipperi "Unconditional Love". En enää siedä näitä kalypsoilla ryyditettyjä, afrikalta lemuavia maailmanparannusbiisejä. "Tokyo" ja "People People" on napakka poppikaksikko. Tokio groovaa ja tarjoa saxmannaa, People pistää hiton makeaa beissi kuviota uptempoiseen poppaukseensa. "I Do Believe" on slowmo joka lopussa lähtee vauhdikkaaseen lentoon. Levyllä on monipuolinen setti biisejä meille popmusiikin kultaiselta vuosikymmeneltä, ei muuta tarvi.
Tomi: She Works Hard for the Money levyä ei julkaistu upeassa Driven by the Music reissue sarjassa, mutta onneksi se löytyi vinyl replicana Culture Factoryn toimesta. Nimibiisistähän löytyy myös promovideo ja biisihän oli älytön hitti käytyään Billboard Hot 100 listalla jopa sijalla kolme. "He´s a Rebel" on myös maukas kappale ja siinä on runsaasti kitaraa mihin oltiin totuttu jo Summerin 80-luvun alun levytyksissä. Mulle tulee tästä biisistä hyvin paljon mieleen Pat Benatar joka oli samaan aikaan myös tekemässä kovaa nousua joten jospa siinä kirjoittajat Jay Graydonin johdolla ovat haistelleet hieman tuota tyyliä. B- puolelta löytyy sitten nuo kolme bro:n jo mainitsemaa kiivua jotka on kaikki ässäkamaa joten kyllä tämä 9 raidan älpee jo näillä eväillä iltaslottinsa ansaitsi. Onpas tästäkin Donnan hevis esiintymisestä jo aikaa kulunut, pitääpä alkaa tutkimaan saadaanko me mimmi jatkossa ainakin kertaalleen vielä lauteille.
Pl
Place VendomePlace Vendome : Close To The Sun (2017) (5 biisiä) (P)
Näinhän siinä taas kävi, että muut dissaa ja pojat diggaa. Aiemmat Place Vendomet olivat enemmän AOR ja
nyt ollaan kyllä lähempänä melodista metallia. Siinä kaiketi suurin syy yleiselle nikottelulle levyn tiimoilta. Olin kyllä yllättynyt kuinka hyvin levy kokonaisuutena kolahti, kun biisinikkareina on ollut niin paljon Frontiersin italopossea. Michael Kisken panosta ei tarvitse epäillä, kuulapää vetää niin kuin parhaillaan vaan voi. Etenkin Liimataisen rustaamassa levyn kakkosiskussa "Welcome To The Edge" on mahtavaa kuulla Kisken vetävän matalammalta kuin normaalisti. Me tykätään noista versen kohdista! Ja kertomasäehän on ihan kultaa. "Hereafter" on yllättävä koveri DGM orkesterin progemetallibiisistä. Aluksi hämmensi, kunnes alkoi toimia soittoslotin veroisesti. Slovarit toimivat yllättävän hyvin Close To The Sunilla ja soitin niistä siivun nimeltä "Strong". Settini viimeisteli PALACEn äiän tekemä styge "Light Before The Dark". Hyvä ja tarttuva ralli GUS G:n hulppealla soololla. Viidennen biisin slottiin oli jopa tunkua, tällä kertaa 6-track barrier piti. Nyt jopa toivon että jengi jatkaisi tällä sapluunalla mahdolliselle viidennelle Place Vendome pitkäsoitolle. Tämä osui ja upposi vasten kaikkia todennäköisyyksiä.
Tomi: Hyvä levy Place Vendomelta tämä. Heti alkuun iskee DGM mies Simone Mularonin kirjoittama vauhdikas ja melodinen nimikipale jossa laskin olevan neljä eri kohtaa ja plussana vielä bridge päälle, joten kyllästymään ei pääse ; ) Toisena soiva "Welcome to the Edge" on yksi Jani Liimataisen koko uran parhaimmista sävellyksistä jos ei jopa se paras. Kaikki toimii niin sulavasti, tässä on mielestäni levyn ehdottomasti parhaat lyriikat ja Kisken matala "puhelaulu" versessä on ihan ässää kuultavaa! Peten mainitsema ADV:n kirjoittama "Strong" hituri on alkanut toimimaan muutaman kuuntelun jälkeen hyvin ja muita kurkobiisejä Close to the Sunilla edustavat ainakin Michael Palacen kynäilemä "Light Before the Dark" ja perään tippuva toisen ruåtsigurun eli Magnus Karlssonin värkkäämä "Falling Star". Varsinaisia hutejahan cd:ltä ei löydy eli kaikki vähintään keskiverto matskua mielestäni. Entisaikojen Labyrinth kaksikolta Olaf Thörsen/Fabio Lione löytyy pari kelpo kappaletta, Mularoni on tehnyt yhteensä kolme, ADV kaksi samoin kuin Secret Sphere heppu Aldo Lo Nobile, eli italo edustus on erittäin suuri. Poikkeuksena siis vain nuo pohjoisen pojat jotka ovatkin sitten tehneet ykkösluokan jälkeä. Saapa nähdä miten pitkään saadaan seuraavaa Vendome kiekkoa odotella, sillä niin tiiviisti on Kiske kurpitsakiertueilla viime aikoina viihtynyt. Toisaalta pianhan mies studioon saadaan jos rattaat siihen suuntaan pyörivät ja ainahan heviukoilta pöytälaatikoista muutamat biisit löytyy. Katsotaan mitä tapahtuu, Kisken ääntä on niin miellyttävää kuulla näissä ympyröissä, että toivoisin levyn tulevan vaikka jo tänä vuonna.
PlayerPlayer : Spies Of Life (1982) (5 biisiä) (T)
Tämä on bändin neljäs albumi ja ensimmäinen ilman Kauniiden ja Rohkeiden Ridgeä (Ronn Moss). Kiekko saapui osana japanilaista AOR CITY 1000 reissue sarjaa. Supersmoothia west coast aor:ää ja moni pitää tätä Spies Of Life kiekkoa Playerin diskografian parhaana. Peter Becket (illassa käynyt miehen vuoden 1991 soolo) laulussa ja kitarassa. Muilta miehiltä en mainittavia krediittejä äkkiseltään bongannut. Taustalaulussa
nimimiehinä Tom Kelly ja Tommy Funderburk. Veljpojalla toki vinyyliversio messissä ja sitä kyllä kelpasi
hypistellä. Takakannestä piti Becket tunnistaa bändikuvasta, ei onnistunut, ukko näytti mulle ihan AXEn
Bobby Barthilta siitä psykopaattilook promovideolta. Nauratti kyllä. On kyllä tasaisen hyvä lätty kyseessä. Kaksi avausvetoa ovat rautaisia westis aikuisrokkereita ja sitten kun kolmosraidalla "Thank You For The Use Of Your Love" höllätään, niin biisimatsku pysyy koukuttavana eikä liika siirappi valu pannarilta yli. Tomi oli merkinnyt tosin biisin kiekon ainoaksi so so laatuiseksi. Vitosraita "My Minds Made Up" nostaa hienoja AMBROSIA fiiliksiä tässä päässä. "I'd Rather Be Gone" on erinomainen mellow soft rokkeri. Glory Dazen jengikin diggaa näistä, Harmoniesin porukka ei niinkään. Seiska "Take Me Back" on rajumpi kitaravetoinen siivu ja synat viiltää kanssa syvältä. Saas nähdä taikooko bro toista Playeria iltamiin. Becket / Moss ovat sittemmin nahistelleet ihan oikeudessa asti Player nimen käytöstä. Tasapeli tuli, mutta kumpikin joutuu käyttämään omaa etunimeään Player sanan edessä jotta yleisö tietää kumman taiteilijan versiota on menossa todistamaan. On se välillä kylmää touhua, mutta ymmärrettävää.
Tomi: On kyllä ässää lite west coast jahti aor:ää tämä Playerin touhu. On kuin kotiin olisi tullut, kun kuunteli kiekon pari ekaa raitaa pienen tauon jälkeen. A-puolelta löytyy myös pari slowaria mutta loppuun soi tiukka "My Mind´s Made Up" ja onhan siinä sitä Ambrosian taikaa kuten sanoit. Perspuolen kovimmat on paria ekaa eli "I´d Rather Be Gone" jonka olisi suonut olla edes jonkinmoinen hitti, mutta mikä ei valitettavasti chartannut lainkaan sekä yllätävän raisuksikin heittäytyvä "Take Me Back". Eddie Money fiilistä tihkuva "My Survival" on myös hyvä eikä sovi unohtaa ehkä eniten ajan hermolla olevaa "Born to Be With You" kappaletta. Orkesterillahan oli Billboard Hot 100 listan ykköshitti eli "Baby Come Back" heti debyyttialbumilla vuonna 1977. Hieno biisi, mutta siitä taisi tulla bändille myös melkoinen taakka eli hitureita ja nimenomaan sellaisia jotka koskee naisen "sisintä" piti löytyä jatkossakin. Mulle oli ihan yllätys tuo oikeudessa nahistelu koska heput teki pitkään juttuja yhdessä, mutta kun markkinat on mitä on niin onhan se ymmärrettävää, että vähästä on inhottava jakaa. Kivahan se olisi saada nuo muutkin Playerit hyllykköön mutta eipä ole uusintajulkaisuja näkynyt, Japskeissa on joskus laitettu cd:nä ulos debyytti sekä kolmas levy joten jatketaan metsästystä.
Deep PurpleDeep Purple : Infinite (2017) (6 biisiä) (P)
Ehkä viimeinen Purple (eipäs olekaan, kesällä 2020 tulee uusi WHOOSH! titteliä kantava albumi) ja kovaa
kamaa on saatu aikaiseksi saman supertuottaja Bob Ezrinin kanssa kuin edeltävällä Now What?! (13) levyllä.
Kuuntelin Infiniten 4 kertaa ja sitten katsoin digipackin mukana tulleen 90 minuuttisen making of
dokumentin. Kokemus on näin tehtynä ihan kunkku! Kerrankin voi todistaa miten näitä levyjä tehdään ja kun biisimateriaali on usean kuuntelun jälkeen hanskassa, niin aihioiden kehittelyä ja siivun lopullisen
muodon kehitystä on suorastaan nautinto seurata. Mulle levyn ainoa filleriin vivahtava kappale on toisena
soiva "Hip Boots". "All I Got Is You" on huippugroovattu fiilisbiisi tappokovilla Gillanin sanoituksilla.
Dokkarissa oli hienoa nähdä miten Ezrin ei ollut aivan tyytyväinen yhteen lyriikoiden riviin ja sitten miten se hierottiin kimpassa kuntoon. "One Night In Vegas" pistää tiskiin kapakkapianoa ja ihan killeriä groovea (taas), Purple ihan jamiliekeissä. Paice nakuttaa fillit just kohilleen ja Aireyn norsunluiden sivallukset toimivat Morsen vetäessä melodisestikin kuin vain hän osaa. Ai että mä rakastan "The Surprising"in alussa olevaa tunnelmaa ja Morsen kitarointia. Pirun kovaksi rokkeriksihan se yltyy ja pahaa enteilevä Aireyn kosketin soi kunnes eteerisyys iskee. Eipä tällaista musiikkia juuri muut tee. Ostin oikein sellaisen hulppean boksin missä oli cd:n lisäksi t-paitaa, bändikuvia, tuplavinyyli plus live maxi-singlejä ja samanlaisen taidan tilata Whooshistakin. Purple rulaa.
Tomi: Purple todellakin määrää ja tuo kyseinen dokkari oli parasta 5/5 bändimatskua taas hetkeen. Ei voi sanoin kuvata miten ässää on katsoa noin hyvin tehtyä dokumentaaria levyn teosta ja olihan siinä huippukamaa myös siitä miten Morse ja Airey aikoinaan yhtyeeseen liittyivät. Itse levy on sitten taattua mahtavuutta avausraita "Time for Bedlamin" chant-tyylin alkusanoista viimeisenä kuultavaan Doors laina "Roadhouse Blues"iin. Jopa tuo "Hip Boots" groovaa ihan siististi ja tykkään sanoituksista. Herkuista herkuimmat on "All I Got Is You", megaclasico "One Night in Vegas" jossa Airey ihan tulessa spot on hammond iskuineen, tasokas pikkuteos "The Surprising" mikä tarjoilee tunnelmaa isolla kauhalla ja osoittaa, että kyllä Morse vaan on yksi jumalista, rokkitarina biisi "Johnny´s Band", groovemonster "On Top of the World" sekä kunnon Purple style stadion rocker "Birds of Prey".
Täytyy myös tykätä cd laitoksen ulkoasusta, kuvista ja tuo kansihan on helvetin nerokas! Oli hiton upeeta kuulla, että uutta DP kamaa olisi tänä vuonna tuloillaan joten sitä odotellessa, kuunnellaanpa Infinite taas kerran!
Battle BeastBattle Beast : Bringer Of Pain (2017) (6 biisiä) (T)
Nonniin, saatiinhan sitä Biistiä iltaan viimein. Tomppaa on painostettu, että iskehän kiinni. Näin pumpun
livenä Jalometallissa 2016 ja jäi hyvä kokonaiskuva. Jälkijunassa ollaan toki ja pahasti, mut näin se
meillä menee etenkin kotimaisten orkestereiden kanssa yleensä. Laulaja on Beastissa vaihtunut ja kitaristi
potkittiin pois, oliko jopa perustajamiehiä. Taitaa kuitenkin musiikki olla tämän jälkeen jopa enemmän
meidän makuun, kiipparisti on saanut suurempaa roolia kirjoitustyöstä. On muuten pirun iskevä aloitustrio
tällä platalla. Ennesaikaan kun olisi levykaupassa noita esilysnannut, niin ostopäätös olisi ollut helppo.
Alkuun perushevi, sitten kiekon raskain ja nopein styge ja kolmantena sinkkulohkoksikin valittu midtempo,
hieman poppaava ja ybertarttuvalla kertosäkeellä varustettu "King For A Day". "Familiar Hell" sai myös komean promovideon ja on saanut kiitettävästi radiosoittoa. Kiekon kermaa ehdottomasti. Tomi oli biletuulella: "Olisin voinut soittaa raskaan rallin "Bastard Son Of Odin", mutta haluun soittaa poppia". Näin setin viidentenä soi raita numero yhdeksän "Dancing With The Beast". Dancefloor killer from the 80's with Jan Hammer synths. Loppuun vielä digipack bonari "The Eclipse" joka pistää rauhallisen versen perään
rallimättöchoruksen. Melkoinen runsaudensarvi eri tyylejä ja tunnelmia tämä Bringer Of Pain. Kaikki pysyy kuitenkin laajan musiikimaun omaavalla rokkarilla pitämisen piirissä, joten kaksi peukaloa ylös koko setille. Huimaa biisinkirjoitus skilliä suomessa tätä nykyä.
Tomi: Kun pyytää niin joskus saa ; ) Illan suomi-iskuna siis Taistelu Petoa mihin viimein tämän levyn myötä tutustuin ja kyllähän tämä orkka kuuluu maailman kolmeen parhaan naislaulaja bändin joukkoon. On kyllä mainio lätty tämä ja kaikesta huokuu sellainen vapautunut tunnelma, monenlaista on uskallettu kokeilla ja pääosin homma toimii kuin rasvattu. Bringer of Pain lätty toi siis mukanaan veljpojan mainitseman ison muutoksen, kun perustajajäsen ja aiemmilla levyillä lähes kaikki kappaleet tehnyt Anton Kabanen savustettiin ulos. Tämän kitaristin mukana katosi myös osa yhtyeen faneista, mutta meille muutos on tosiaan toiminut. BB:n kolmas levy on vielä hankkimatta, mutta pari ekaa meni suoraan hyllyyn koska materiaalin taso heitteli mielestäni liikaa. Faneja yhtyeellä riittää muutoksista huolimatta ja niitä on tullut myös roppakaupalla lisää koska tuloksena oli jo toisen kerran peräkkäin kotimaisen listan ykkössija. Saksan listan sija nro 14. oli myös äärimmäisen kova saavutus. Toivoa sopii, että Biistit ei jatkossa unohtaisi kokonaan metallijuuriaan sillä trendi on tällä hetkellä sellainen, että mennään näissä kevyempään suuntaan ihan sinne eurodiskon kynnykselle ja näinhän se Kabasen uusi bändi Beast in Black myös tekee. Pitäähän sitä tuohonkin porukkaan jossain välissä tutustua tarkemmin. Battle Beastiltakin on jo ilmestynyt uusi levy Bringer of Painin jälkeen ja katsotaanpa nyt tuleeko iltaan, toivoa on.
The Bliss BandThe Bliss Band : Neon Smiles (1979) (6 biisiä) (P)
Bändin debyytti Dinner With Raoul (78) meni suoraan hyllyyn. Oli liikaa STEELYDAN/DOOBIE BROTHERS kopiota. Toiselle levylleen The Bliss Band on pannut haisemaan rokimmin ja aor:ää fiilistellen. Avaaava
"Stagefright" rokkaa ilman uuden aallon häivääkään. Kaikki biisit Paul Blissin kynästä. "How Do I Survive"
ja korvat sanovat että tämän pitäisi olla vuodelta '82. On niin early 80's soundia aikuisrokissa kuin olla
voi. Vitosraita "Doctor" sotii yhdessä UFOn "Doctor, Doctor" biisin kanssa yleistä tohtoribiisen paskuutta
vastaan. Sitäpaitsi tässä kertosäkeessä lauletaankin "I don't need no doctor, I need a shot of rock'n
roll". "Chicago" pistää supermoothin slowmon päälle vaihdelaatikosta luisumatta balladisoimaan. Uniikkia
iltafiilistä jollaista kukaan, ei kukaan väsää/taida nykypäivänä. Kasvaa grovertyyliin toistoilla kiekon kovimpien biisien joukkoon. "Something About You" on periaatteessa puhdas aor veto, mutta ei tämäkään mene ihan niin kuin aor-aapisessa sanotaan. Hitto, Blissin pojalla on ollut oma visio näistä hommista. Levyn lopusta löytyy vielä reilu 7 minuuttinen klassikko kappale "That's The Way That It Is". Tästä ovat oman versionsa levyttäneet mm. THE PRESIDENT ja URIAH HEEP. Ne ovat streittejä 3-4 minsan siivuja, The Bliss
Band duunaa potentiaalisen hitinkin liian pitkäksi. Tätä toimintaa pitää arvostaa. Mistähän löytäisi Paul Blissin soololevyjä?
Tomi: Uiijuijui Peten löytämää japskiherkkua pursuaa kajareista! Enpä ollut yhtyeestä kuullut mutta tällaisella albumilla luulisi jäävän mieleen. "Stagefright" tarjoaa heti hienoa fiilistä, Paulilla on hyvä ääni ja yhden sanan kertsi toimii. Kakkonen "How Do I Survive?" on pianosynakyllästetty loistoveto ekskelentillä kertosäkeellä. Kertakaikkiaan ihana biisi ja tämän kuunnellessa saa ylleen happy facen, se on varma. "Hollywood" vaatii hieman aikaa toimiakseen, mutta tästä tuleekin jotenkin mieleen Yes ja laulusta Jon Anderson ja siinähän se selitys jo onkin. Ei mulle ikinä Yes ole hetkessä auennut. Sitten mennäänkin hitaalle ja "Someone Else´s Eyes" lyö pöytään jopa jazz/proge kortin ja sain tästä myös Sting värähdyksiä plus mitähän vielä. Monipuolinen ammattitaidolla tehty veto. Tämän jälkeen "Doctor" kutsuu vastaanotolle tarjoten lääkkeeksi annoksen 70s Toto vaikutteista mannaa mikä parantaa taudin kuin taudin. Mukana myös vivahde old school rokettiroll osastoa mikä varmistaa pillerin helpon nielemisen. Awesome shit man! Komppaan täpöllä bron lausunnon "Chicago"n upeasta late night fiiliksestä, ultramakeita fillejä tulee niin kitarasta kuin kiippareistakin ja tässäkin laulaja kuulostaa kovasti J. Andersonilta. Toimii jopa clasicon tuoksuisesti laittaen kätösen hapuilemaan viskimoukkua.
"We Never Had It So Good" on rockin´ good time ja onpas maukas skittasoundi saatu tähän. Lyhyen instrun jälkeen kuullaan huikea aor pala "Something About You" missä säksätyssyntikka ilmoittaa jälleen kerran kuka on herra talossa ja tokihan tällainen kiekko täytyy lopettaa superclasicoon because "That´s the Way That It Is"
The Bliss Band tuli, näki ja voitti. Saataisiinpa lisää näitä japskijulkaisu tarjousmällejä koska monenlaista kivaa old school aor:ää maailmalla varmasti vielä piileksii.
KUVAMATERIAALIT:
Harem Scarem : The Making Of United (DVD, 20min, 2017)
Annihilator : Triple Threat (DVD, UDR Music 2017)
Unplugged:
1. Sounds Good to Me
2. Bad Child
3. Snake on the Grass
4. Stonewall
5. In the Blood
6. Crystal Ann
7. Phoenix Rising
Pete ja Purple
Tomi ja levykäiset 
Veljpoika saapuu...