Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Hevi-ilta 10.6.2017 Perjantai

Reo SpeedwagonReo SpeedwagonReo Speedwagon : Hi-Infidelity  (1980)  6 biisiä  (P)

Bro tsennas bändin miltei heti ilmeisesti Croninin lauluäänestä. Nine Lives (79) olikin aika vast'ikään lauteilla. Tää platta se sitten iski bändin miljoonaliigaan ja isoille areenoille. Albumi ei tullut Rock Candyn setissä kun kaiketi tämä Sonyn Legacy sarjan tupla cd tekee yhä kauppansa. Joidenkin mielestä musiikki meni Hi-Infidelityllä jo liian wimpyksi, mutta kyseessä onkin yksi aor kulmakivistä, puhdasta aikuisrokkia ilman new wave vaikutteita. Kitarat on hieman  toned down miksauksessa, rappaavat toki maukkaasti ja soolot raikaavat, mutta enemmän taustalla. Tom Kelly on ollut skriivailemassa parilla siivulla. Filleriä jos etsii niin nelonen "In Your Letter" voisi olla simppelissä kepeydessään sellainen. Iso hitti oli vitonen "Take It On The Run ja se onvarmasti soinut aikoinaan miljoonissa kannettavissa kasettinauhureissa. Rikoin sitten heti 6-track barrierin kun kaikki muutkin levyni olivat 6 trackereitä ja miksipä ei, hieno feelgood fiilis välittyy koko platalta. Voi kuunnella mihin väliin tahansa ja kuvitella amerikan kesää 1980.

 

Tomi: Aaah, vihdoin ja viimein sitä pääsi tämänkin albumin kuulemaan. Heti ensisekunneista lähtien käy selville, että tämä matsku on tehty isoille lavoille: tuotanto on spot on mutta kappaleissa on ilmaa ja live fiilistä. Avausraita "Don´t Let Him Go"n kertsi räjäyttää pankin, "Keep on Loving You" on yksi powerballadien äideistä, "Follow Your Heart"issa mennään kertsin tarttuvuudessa Desmond Child osastolle, "Take You on the Run" on hittistatuksensa ansainnut ja "Tough Guys" sekä "Out of Season" tarjoavat erinomaisen tarttuvaa college poppia omaten myös tiettyä Journey/Rick Springfield tatsia. Näiden vastapainoksi on sitten 50- ja 60-lukuvaikutteisia kappaleita mutta ei nekään mitään skippereitä ole. Levyn pituus on sen 35 ja rapiat eli homma pysyy kompaktina. Tämä Legacy julkaisu on helvetin hieno kokonaisuus ja onhan tuo kansikuva tuplamerkityksellisyydessään ihan klassikko kamaa. Kannen mimmi on 100% seksiä! Seuraavaksi jännitetään mikä on seuraavien Speedwagon kiekkojen kohtalo.

 

JornJornJorn : The Duke  (2006)  (6 biisiä)  (T)

Jorn tunnistui, rumpali ja basisti vaihtuneet viime levyltä. Makeelta soundaa heti kärkeen, pirun selkeä ja tanakka tuotanto. Lande & Lofstad tuottaneet, T. Hansen mixannut. "Blacksong" pistää ässää old school hardis tatsilla, skitat rappaa nautittavasti ja soimaan jääviä sivalluksia piisaa. Niitä on ja käytetään nykyisellään liian vähän. Kunnon möyrintää siivun lopussa, jeah. "Stormcrow"ssa tempo kasvaa, semmoista mukavaa LIZZY/WHITESNAKE fiilistä sieltä pilkistää. Soolo sektori on puhdasta kultaa, PAGAN'S MIND mies Lofsted pistää parastaan tiskiin. Melodiat muualla kuin laulussa. Päähän jäävää laulumelodiaa tarjoaa sitten "Duke Of Love". Tö Dyuuk tulee Jornin suusta niin Coverdalella et hymyilyttää. 70's sweaty bluesy hardista, that's how we like it, today. Akustinen + Jorn = class. Siistiä että on duunattu tällekin levylle yksi tällainen biisi (Burning Chains) jolla Jorn vetää myös mellow äänellä ilman puristusta. On niin penteleen komeeta kuultavaa tää ukko tunteilemassa. "Are You Ready" on THIN LIZZY coveri ja eihän se petä, pallia löytyy. Albumin kansi on upea ja digibook muutenkin tyylikäs paketti. The Duke tuli jo 2006, silloin kun aloiteltiin raportointia. Emme voi käsittää miksi yleinen konsensus on et Jorni tekee vain yhtä ja samaa, The Duke on ihan
erilainen kuin edeltäjä.

 

Tomi: Jorni se sen kuin rellestää illassa eikä loppua ole (onneksi) näkyvissä. The Duke on tosiaan erilainen peto Out to Every Nationiin verrattuna sillä nyt menossa on enemmän perinteistä hard rock otetta selvästi progeilevampaan edeltäjään verrattuna. Skitaramaestro Lofstad on taas liekeissään ja Landen ääni mitä parhaassa fitneksessä. Kynätkin on taas teroitettu ja kovaa jälkeä nuottivihkoon saatu eli mikäs tässä on kuunnellessa Norjan korpin tuotoksia. Kiekon käynnistävä "We Brought the Angels Down" on hyvä biisi mutta ei se levyn helpoin tai iskevin kappale joten itse olisin valinnut avaukseksi vaikkapa Petekin kehuman "Blacksong"in. Hommasta huokuu musiikin soittamisen ilo ja se tarttuu tietenkin myös kuulijaan. "Stormcrow" rokkaa ja rollaa ja "The Duke of Love" on tietysti superässä rakkauden tunnustus valkoiselle käärmeelle. Se on suuri vääryys, että tästä kiivusta ei tehty videota ja samaa voi sanoa "Burning Chains"ista. Heydey aikoina video emteeveelle edellä mainitusta ja vinyylit olisi kadonneet kauppojen hyllyiltä vikkelään. Levyllä on kaksi heikompaa pointtia sillä "Midnight Madness" tuo mieleen 90-luvun Dio:n eikä siten iske ja se toinen on uusioversio debyytin "Starfire" kappaleesta. Kai siihenkin jokin syy on sitten ollut. Muuten korppi liitelee korkeatasoisesti ja Lizzy cover pistää totisesti rokkaamaan. Loppuillasta tsekkailtiin vielä The Duken jälkeen ilmestynyt Live in America keikkataltiointi ja livekunto todettiin kowaksi. Jatkoa seuraa!

 

GeffGeff

 Geff : Land Of The Free  (2009)  (6 biisiä)  (P)

Göran Edmania tiskiin. Tässä on taasen yhden levyn ihme, ihan kuin taannoin soinut ekselentti
STRATOSPHERE. 2,5 euroa maksoi Geff Aor Heavenin alessa 2010 eli cd on venannut semmoiset 7 vuotta hyllyssä soittovuoroa, hiljaa hyvää tulee. Pari tuttua nimeä bro bongasi soittajista. Tuotanto on hieman puutteellinen, mutta biisit, soitto ja etenkin laulu rullaa. Mukavan monisyisestä setistä kommentoin muutamia: nimibiisi on mukavasti vintage YNGWIE MALMSTEENin kuuloinen siivu. Monikerroksinen
Edman kuulostaa jumalaiselta. Ei tämmöistä kamaa osaa italot näin hyvin tehdä. Jens piipahtaa
kiipparisoolossa. "Mr. Cain" on slowmo ja Tomi kommentoi: "Göran vetää ANDI DERIS style, voisi olla
jollain southern rock kiekollakin". Juu ja jää takuulla kupoliin soimaan, pianot loppuun. "Crusaders" lähtee heti kertosäkeellä matkaan: "Unkown warrior let's his axe swing". Melodiaa ylitsetursuava raita, Edman makustelee sanoja ihanasti. "Grey Goo" on kiekon kowimpia trackeja. Ihan pirun hieno biisi rakenteellisesti, melodioiltaan ja Göran laulaa taas ihan eri tyylillä kuin aiemmilla stygeillä brittiaksenttiakin. Nostan jalustalle tittelillä minor classic. Päätösraita "Innervations" tarjoaa tiukat kiipparit ja hieman 70-lukulaiseen kappaleeseen sopii hyvin Glenkka Huussin tyylinen laulanta. Tekstin rivi "music makes my world go round" passaa meille kuin pubitikka silmään.

 

Tomi: Vau, minkä under radar cd:n se bro taas kätköistään nosti esiin vaikka kyllä minä jotakin tästä muistan ilmestymisen aikoihin lukeneeni. Melkoiset Ynkkä kokoontumisajot on kyseessä vaikka ei nämä heebot bändissä yhtä aikaa olleet. Mukana siis Anders Johansson rummuissa, Mats Olausson (RIP) kiippareissa sekä tietysti kultakurkkumme Göran Edman. Heti avausraita näyttää suunnan hienouteen sillä niin hyvin "Xtacy" rullaa eteenpäin ja hitto, että tykkään kertsin aikana sykkivistä syntikoista a´la Olausson. Biisien tyylit vaihtelee ihanasti leppoisasta groove hardiksesta heavyyn kuten veljmies jo mainitsi mikä pitää homman mielenkiintoisena. Projektin kitaristi ja kaikki biisit Edmanin kanssa tehnyt Ralf Jederstedt on se kaikkein tuntemattomin heppu mutta mies hoitelee soiton kunnialla vaikka ei mikään virtuoosi olekaan. Edman tekee jälleen sellaisia neronleimauksia sanoituksissa sekä ilmaisussa, että hattu pois päästä taas kerran. Yksi parhaista ja aliarvostetuimmista solisteista musiikin historiassa ilman muuta. Land of the Free on hyvä levy jonka voi laittaa soimaan milloin vain eli pitääkin mennä harmoniesiin nostamaan ratingia pykälällä ylöspäin. Eipä ole GEFFistä tämän jälkeen mitään kuulunut mutta käväisin 2015 menehtyneen Matsin sivuilla ja siellä yksi viimeisimmistä postauksista oli uutinen, että mies oli parhaillaan kirjoittamassa Ralfin kanssa projektin kakkoslevyä. Damn.

 

BlackfootBlackfootRick Medlocke And Blackfoot : S/T  (1987)  (6 biisiä)  (T)

"I've been looking for a new direction" kuului ja Tomi sanoi jotta ota siitä vaari. Haistoin southern juuret ja 38 SPECIALin ja VAN ZANTin jälkeen löytyi Blackfoot. Vertical Smiles (84) meni suoraan hyllyyn koska 3 koveria ja After The Rain (94) koska turhan mellow, mut tää Rickin sooloalbumi pääsi soittoon. Puristit dissaa plattaa universaalisti, mut hei, meille kelpaa mainiosti ja se ei liene yllätys kenellekään. Kiekko funkkaa MOTHER'S FINESTin voimalla, naiskuoro buustaa rennon lunkia "Saturday Night" raitaa (biisistä hieno promovideo), "Private Life" todistaa Medlockelta irtoavan myös HUEY LEWIS tyylinen rock ja hienosti biisissä kitarasoolonkin rikkoo synaiskut. "Silent Type" kategorisoituu puhtaan aor:än lokeroon. Hienot west coast pianoinnit ja Rickin laulu kuulostaa hetkittäin BOBBY BARTHilta johon bro tuumasi että et tuottaja Al Nallihan on duunannut Bobbyn kanssa, it figures. Mietimme miten olisi Rickin ura jatkunut jos tästä albumista olisi tullut million seller '87...oisko ukko Lynnäreissä soittelemassa. Eihän tässä oikeasti ole Blackfootin kanssa mitään tekemistä. Sama keissihän oli Tony Iommin soolon kanssa, Black Sabbathin nimi piti saada kanteen. Otimme Medlockille single malt huikat. "Reckless Boy" on perkeleen kova veto ja ysi "My Wild Romance" sopisi soundtrackille, vaikkapa TOP GUNille siihen Kenny Logginsin viereen. Kunkku kiekko jota tulee kuunneltua vielä paljon.

 

Tomi:Käsittämättömän kova lätty! Reilu heppu kun olen, niin täytyy heti myöntää, että onhan tälläkin levyllä kolme coveria ("Saturday Night" on Herman Brood & His Wild Romance tuotantoa mutta jäbät teki biisiin upeita muutoksia, "Liar" on Argent/Russ Ballard kipale ja "Rock N Roll Tonight" Mother´s Finestia) mutta täytyy kylmästi todeta, että tämä on joka tapauksessa parempi cd kuin Vertical Smiles. Sanokoot muut mitä tahtoo. Medlockelle annan propsit, että uskalsi muutella tyyliään meni sitten markkinoiden ehdoilla tai ei. Ja tuo kansikuva vielä, fucking coool! Laulajakitaristilegendan ohella tärkein heppu kiekolla on syntikkavelho Doug Bare joka loihtii soittimestaan niin tarttuvaa tahtia ja iskua, että meikäpoika kuolaa hunajaa. Heppu kuului aiemmin yhtyeeseen nimeltä Whiteface mikä teki 80-luvun taitteessa pari albumia jotka olisi mahtavaa saada hyppysiin. Basisti Wizzard on MF miehiä joten tuon bändin coverointi oli ihan loogista. Yhtään filleriä ei näy mailla halmeilla joten up yours kaikki ammattidissaajat sekä ahdasmieliset puristit.

 

Night RangerNight RangerNight Ranger : Don't Let Up  (2017)  (6 biisisä) (P)

Kun kaksi edellistä NR plattaa ovat enemmän aor vaikutteisia ja melodisia, niin aluksi tämä 2K17 lätty
oli pettymys. Pitää hyväksyä että nyt ollaan taasen enemmän straight rock. Asennoiduttuani uudestaan
levyn kuunteluun se alkoi toimia perhanan hyvin. Kitaristi Joel Hoekstra lähti WHITESNAKEEN ja tilalle
tuli Keri Kelli enkä osaa miehestä oikein mitään sanoa, Gillisin soiton sieltä vain bongaa. Brad on muuten hiton hyvässä fitneksessä olevan näköinen noissa vihkosen kuvissa. "Truth" soi kolmantena parin avaavan rokkerin jälkeen ja makoisan kaihoisan lead melodian voimin. Hieno kertosäe ja skittasoolo. Nimibiisi pistää hyvää upliftingiä mielialaan. Kertsissä Rick Springfieldiä, energia suorastaan tursuaa kaiuttimista. Skitaroissa ilmiselvää LIZZY soundia ja soolossa dual wieldingiä kuultavissa. Seiska "Say What You Want" pistää rallia NR style. Kelly laulussa ja siivu rokkaa niin että kiippareita hädin tuskin kuulee, irtonaista on, mistä nää sedät ammentaa? "Comfort Me" jatkaa Gorham/Robertson herkkua, laulussa hyvät come on come onit. Monipuolinen siivu loppuu pidennettyyn sooloiluun ehtaan southern
tyyliin. Kybä "Jamie" pistää tykkiä tekstiä kertosäkeessä: "I need a lover, stone cold lover". Nimen perusteella olisi voinut odottaa balladia, rokaten mennään. Uusi kitaristi ei ehkä tunnistu soitossa, mutta kundi on mukana kynäpuolella miltei kaikilla soittamillani biiseillä. Digipackin devarilla kaksi promovideota joita en setissäni soittanut, toinen niistä ässä. Kuvat toki tsekattiin myöhemmin illassa.

 

Tomi: Mahtava bändi! Monet vanhat parrat tuntuu nykyään valittavan siitä ja tuosta mutta Rangerit ne vaan paahtaa eteenpäin silkasta soittamisen ilosta ja hyvää jälkeä syntyy. Don´t Let Up tuntuu paranevan jokaisella kuuntelulla, soundit on kohillaan ja soitanta sekä laulanta on niin hyväntuulista, että pakosta alkaa Kalifornian suni paistamaan pohjolassakin. Jänskää, että Peten soittolistalta jäi videokiivut pois mutta sillä laillahan mies sai ujutettua enemmän NR:ää iltamiin, kun promot kuitenkin loppuillasta tsiigattiin. On se veijari ; ) "Running Out of Time" on hieno biisi jossa mukana aina kivaa nykivää laulua, "Day and Night" puolestaan omaa jopa KISS vaikutteita ja välikohta voisi olla Purplelta. Hauska kiivu. "Truth"in kertosäe tarjoili muuten pienen tauon jälkeen jopa kylmää värettä joten alkaa totisesti albumi toimia satasella. Ainoastaan kasi "We Can Work It Out" hiukan poikkeaa kaavasta ja olisi sopinut ehkä paremmin vaikka Shaw/Blades lätylle mutta ei biisi huonokaan ole. Gillis on koko levyn ajan kurkomoodissa ja Kelli näyttää kotiutuneen kivasti. Vihkosen bändikuvat on myös ammattimaista työtä, näin se homma pitää tehdä!

 

The DefiantsThe DefiantsThe Defiants : S/T  (2016)  (5 biisiä)  (T)

Marchello/Vestry tuli heti mieleeni levyn alkaessa ja toinen veijareista eli MARCHELLO onkin skitassa.
Mikillä aktivoi PAUL LAINE. Samalla tajuttiin myöskin et täähän on Kee Marchellon veli! Tomi oli ostanut
albumin jo tuoreeltaan ja kun viime kesänä ei ollut iltoja niin levy odotti tänne asti. En kyllä ainakaan
kaljashuuruissa erottaisi jos Ted Poley, Vestry ja Laine pistettäisiin samppeleina kuulumaan peräkkäin.
Paulin ääni on huippukuosissa ja levyn tuotantohan on 100% mega. Platan intro hämäsi pahasti, luulin että
veljpojan kämpillä alkoi joku kello soimaan :) Siellon Frontiersilla Serafino laittanut jätkille massit pöytään ja sanonut et tehkää levy. Teema kanteen on jo naulattu, western. Niin bassossahan on DANGER DANGER veteraani Bruno Ravel ja kannuja takoo STEVE MORSE vakio Van Romaine. The Defiantsin kiekko ei ole biisimatskultaan suuri hittikimara tahi 100% Harmonies pointsien tasoinen, mutta peijooni että on alkanut hieman tahmean alkutuntuman jälkeen siivut henkiä hienoa kesäfiilistä ja perjantai-iltojen uplifting otto kuumotusta. Kokonaisuus on yksittäisiä siivuja vahvempi. Mulla oli aikalailla sama juttu sen Marcello/Vestry albumin kanssa, groverina voittoon ja töissä nappikuulokkeilla suoritetut viisi läpikuuntelua on olleet tärkeitä. "Runaway" jos ei potki viikonloppua käyntiin niin onhan kumma. Jos The Defiantsilta tulisi kakkoskiekko olisin innoissani.

 

Tomi: Jees, bränikkänä hankin mutta kyllä se niin on, että tämä musa kaipaa aurinkoa taivaalle. Danger Danger sakkia on siis liikkeellä ja kyllä meikä on aina tappi tanassa, kun Bruno Ravelin säveltämää ja tuottamaa matskua käteensä saa. Lainekin on huikeassa vedossa ja laulaa kuin oltaisiin edelleen 90-luvun alussa. Oot oikeassa siinä, että satasen heitot harmoniesissa on naurettavia mutta monta hyvää ja tarttuvaa biisiä on jätkät saaneet aikaan. Levyn alussahan on sitä western teemaa ja siinä coveroidaan hetki For a Few Dollars More melodiaa kunnes kello pärähtää ja eka ässä "Love and Bullets" saa vuoronsa. Tuossa himpun verran liikaa kertsin toistoa lopussa muuta hieno biisi kuitenkin. "When the Lights Go Down" on huikee hitti na-na-na taustoineen ja lopussa Paul näyttää, että äänessä totta vie löytyy. "Runaway" on loistoveto ja tykkään kun Bruno on laittanut oman poikansa Luken hoitelemaan biisin lähtölaskennan ja oh-oh-oh huudot perään, sopii helvetin hyvin! Soitin illassa vielä "Last Kiss"in mikä rokkaa tykimmin sekä "Take Me Back" siivun mikä on ehtaa heydey muistelomelohardista. Kivaa musaa ja kappas, kun kysyit kakkosalbumista sillä siellä näyttää olevan pojilla levy purkissa ja kesällä pukataan ulos, nice!

 

Hall & OatesHall & OatesHall & Oates : X-static  (1979)  (6 biisiä)  (P)

Heti kärkeen illan eka sax. Päätimme kerran iltamissa tuubia katsellessamme et mun on pakko alkaa hanskata tämänkin porukan back katalookia. Big Bam Boom (84) on meille megaklassikko ja aiemmastakin tuotannosta olen nuoruudessa "Maneater"in tyylisiä hittejä kaseteille nauhoitellut. Niin ja ostinhan poikasena divarista duon Rock'n Soul Part 1 kokoelma älpeen. En ihan ekasta nyt lähtenyt tutustumaan sillä X-Static on parivaljakon 8. albumi. Tomihan ei meinannut pysyä sohvalla kun viimein tunnisti miekkoset. 2 minsaa meni avausraitaa kunnes veljpojalla aivosynapsit törmäsivät tuloksellisesti. Tokana soinut "Wait For Me" onkin tuttu hittibiisi ja Tomo bongasi heti krediiteistä ystavämme DAVID FOSTERin joka on tuottanut/
skriivannut ja soittanut levylle. Kolmosraita on "Portable Radio" ja kun ratio on biisiin nimessä niin sehän pitää yleensä silloin soittaa. X-Staticillahan se on vielä kansitaiteessakin. Musa heittää ankaraa groovea tiskiin ja on eka biisi joka paljastaa platan 70-lukulaisuuden. Bassokuvion päälle kasvava synamattoilu on ehtaa Fosteria.

"Who Said The World Was Fair"issa funk rock sekoittuu 70's diskoon maittavalla tavalla. Oiskohan siellä JAY GRAYDON näppäilemässä skittaa taustalla...Duran Duran on epäilemättä ottanut tästä siivusta vaikutteita Notorius kiekolle. Kutonen "Running From Paradise" on kyllä niin erikoinen rytmillisesti ja sovituksellisesti, että hattua pitää nostaa. Tämmöistä kamaa syntyy kun artistit alkavat olla luomisvoimansa peak ajanjaksolla. Kerroksia on hemmetisti ja kaikissa tapahtuu niin rutkasti että motto: "kuuntele kuulokkeilla" on paikallaan maksimaalisen erittelyn takaamiseksi. Kasi "Bebop/Drop" on Oatesin duunaama biisi ja onhan veikeää kamaa. Albumin kitaravetoisin raita omaa hyvän intensiteetin ja menee villiksi lopussa. Tuumimme tuossa että jossain vaiheessa levyt alkoivat kuulostaa yhtenäisiltä tyyliltään, tässä kappaleet eroavat toisistaan tyyliltään, tuotannoltaan ja aiheiltaan vielä todella villisti ja vapaasti. Mahtis kiekko.

 

Tomi: Käsittämättömän kova kiekko tämä ja onhan se mahtavaa, että edelleen pukkaa kuulolle kulta-ajan levyjä missä mukana Foster & co. Ihan hullua sekin, että tämä on jo jätkien 8:s levy mutta X-Static on kantta myöten huippukamaa ja tarjolla on siis vaikka mitä. Hieno avaus "The Woman Comes and Goes" voisi ihan hyvin olla Huey Lewis and the News tuotantoa ja toisena tuleva "Wait for Me" slovarintapainen tunnelmoi maukkaasti late night fiiliksissä ilman lisättyä siirappia. Todella jämäkkä alku levylle ja sitten kurvataankin yllättäen tiukasti kohti jotain ihan muuta sillä kolmosessa siirrytään ilman mitään narikkamaksuja grooventäyteiselle diskolattialle ja basso sen kuin paukkaa, ei voi muuta kuin sipaista viiksiä ja lisätä vauhtia rullaluistimiin. Kappale numero neljä "All You Want is Heaven" on mainio pop isku missä syntikka säksättää ja kitarasoolossakin löytyy. Oli tää vaan musiikillisesti ja noin muutenkin upeaa aikaa! "Who Said the World Was Fair"issä palataan diskoon, basso soi edelleen tiukasti ja kertsi on suorastaan ylihyväntuulinen mutta so what! Siirrytään b-puolelle ja on vitun maagisen, kuusi ja puoliminuuttisen "Running from Paradise"n vuoro. Ihan hullu biisi ja eihän tällaista osaa kukaan muu tehdä sillä tarjolla on useita ultrahienoja kohtia saumattomasti yhdessä. Päättömän hienoa menoa! Seiskana tulee reggaevaikutteinen "Number One" mikä saa platan heikoimman biisin statuksen, ei huono mutta näin kovassa seurassa ei jakoja. "Bepop/Drop" palauttaa kehiin nerokkaan hulluuden ja iski muuten meitsille kylmät väreet kehiin. Hall laulaa upeasti, skitarapätkä on rautaa ja loppuun kehitellään mahtikliimaksi. Aijai mitä herkkua! Lyhäri instru "Hallofon" pohjustaa sitten viimeistä raitaa eli "Intravino"a mikä kuulostaa Oingo Boingolta Beach Boys tyylisellä surf kertosäkeellä! On nää vaan kovia poikia prkl ; ) Japskilevyn bonareina soi levyn ainoa ja tietysti cool Foster co-write "Time´s Up" sekä hauska new wave kiivu "No Brain, No Pain". Tahtoo lisää Hall & Oatesia!

 

TestamentTestamentTestament : Dark Roots Of Earth  (2012)  (5 biisiä)  (T)

Yksi hevi-illan historian nopeimmista tunnistuksista. Olin kuluneella viikolla kuunnellut The New Orderin
(88) ja kun ensimmäinen kitara kajahti ilmoille niin heitin Testamentin nimen ulos ja sehän osui ja upposi. Hiton komea old school kansitaide pääsee ison digibookin kannessa kunnolla esille. Tomi soitti levyltä priiman nelikon ja onnistuneen bonus coverin. Sanottakoon, että pojalla oli kaikki kappaleet merkitty soittokuntoisiksi eli kova platta kokonaisuudessaankin. On hienoa tämä ANTHRAXin ja Testamentin
tason nousu taasen huipulle 2010-luvulla. Chuck Billyn ääni on ehdottoman tanakka ja tuotanto muutenkin
muchos bueno. Nuclear Blastilla on antaa pätäkkää ja tarpeen tullen bollssia potkia jätkiä perseelle.
Kitarasoolot ovat mahtavan melodisia, jazzkitaristit ne osaa. Chuck vetää välillä puhtaalla äänellä ja se on kowaa kamaa. Lyriikoissa rässille ominaista kantaaottavuutta. Mulle vaati sen neljä läpikuuntelua, että siivut alkoivat saada tunnistettavuutta ja koukut kolisivat kohdilleen. Tykkään pirusti kun ovat rustanneet myös hitaampaa biisimateriaalia tarpeeksi. Maidenin "Powerslave" versio on oikeasti ihan helvetin hieno kun Testament tekee siitä omansa. Noiden nuivien ja kuivien vaikeiden ysäriaikojen jälkeen lämmittää oikein paatunuttakin sydäntä tällainen melodinen, mutta peräänantamaton trash-metal albumi. Digibook painoksella vielä makeena lisänä devarilta löytyvä bändin koko uraa luotaava dokumentti.

 

Tomi: Testamentin iltadebyytti perkele! Oma historiani bändin kanssa menee lyhykäisyydessään niin, että näin The Legacylta aikoinaan promovideon "Over the Wall" kappaleesta ja ostin kakkoslevy "The New Order"in tuoreeltaan lp:nä eräältä Haaparannan reissulta sen kummemmin enempää bändistä tietämättä. Tuon jälkeen on eletty pelkkien videoiden varassa mitä nyt lainasin aikoinaan Practicen kuunteluun Kylmän Kimmolta ja The Ritualin Kassulta. Viime vuosina on äänekäs thrash kärpänen puraissut sitten kunnolla ja nyt ollaan siinä pisteessä, että on kaikki uudet ja vanhat Testamentit hanskassa. Ja joo, tämä Dark Roots of the Earth kolisi ja kowaa vaikka täytyy sanoa sekin, että nyt on kyseessä yhtye joka ei ole koskaan mitään täysin ala-arvoista tehnyt eli ne 90-luvun pahimmat karikotkin on osattu kiertää. Bändi pääsi edellisellä, neljä vuotta aiemmin ilmestyneellä The Formation of Damnation levyllä alan ykköslafka Nuclear Blastille ja nyt tästä sopparista päästään nauttimaan oikein kunnolla. Heikkoja kappaleita ei löydy mutta aloitin silti viiden biisin settini kakkosbiisi "Native Blood"ista koska halusin toki soittaa parhaat ja pitää paketin tiiviinä. NB:stä löytyy myös promo joten tuubiin siitä jos ei ole jo tuttua kauraa. Soitin myös "True American Hate", "Cold Embrace" ja "Last Stand for Independence" kappaleet sekä tietysti Peten mainitseman "Powerslave" coverin. Levyllä soitto soi vapautuneesti mutta samalla tiukasti, Chuck Billy on kuningasmodessa ja digibook on yksinkertaisesti upea. Katsotaan josko sitä saisi tungettua jatkossa lisää Testamenttia iltamiin, joka tapauksessa vuosia kylmää kättä saanut thrash genre palautetaan lauteille ja pysyvästi.

 

Bon JoviBon JoviBon Jovi : 7800 Fahrenheit  (1985)  (6 biisiä)  (P)

Annan tässä brolle saumat arvata taas esittäjä ihan pirun nopeasti, mutta sehän menee ihan lukkoon. Laskin "In And Out Of Love"n alettua (josta Tompsonin olisi pitänyt Bonkka tsennata) että montako kertaa biisin nimi alussa mainitaan, mutta tietoa ei Tomin suusta vain tippunut. Joo, tää levy on meidän mielestä
ehdottomasti Jovin paras äänite ja sehän on mielipide joka sotii Bonin omaa ja yleistä tuumintaa vastaan.
Toki seurannut Slippery When Wet (86) löi jätkät miljoonaluokkaan ja ikoneiksi sekä loi tähän päivään
asti kestäneen uran, mutta 7800 on biisillisesti vahvin kokonaisuus bändin discografiassa. Slipperyltä
löytyy kuitenkin useampi täytebiisi. Orkan viimeisin äänite This House Is Not For Sale (16) on runsaasta
popmaisuudesta huolimatta bändin paras sitten New Jerseyn (88). Fahrenheitiltä tehtiin promovideo hienosta biisistä "Hardest Part Is The Night". Kappale ei aikoinaan iskenyt yleisöön ehkä liiallisen aor meiningin takia. Samaa tatsia löytyy "Always Run To You"n kertosäkeestä, verse soi hard rockisti. Kappaleiden ylenpalttinen melankolisuus lienee kuitenkin se suurin syy jenkkimenestyksen puutteelle. Sama toistuu biisissä "Secret Dreams"; hyvä perus hardis riffi, melodinen syna ja iskevä kertosäe. Mutta ei ole uplifting party melodia vaan taas sinne kaihoon taipuva ja täten meille iskevä. Seitentonnikasisatanen jää historiaan olemalla ainoa iltamissa soinut Bon Jovi levy. Ehkäpä kuitenkin se meriiteistä kovin?

 

Tomi: Totta helvetissä se on! Hmm joo, aina ei vaan illassa nuo tunnistukset osu, ei sitten millään ja ei tämä levy meikälle kuitenkaan niin tuttu ole, muutama video nähty joskus mutta siinäpä se. Muistan kyllä, että älppy soi yläasteen diskossa silloin joskus mutta siitä on niin kauan ettei kehtaa edes sanoa. Ja kyllä on muuten saatu ihmetellä pojaltakin vastaavia jäätymisiä vuosien varrella ; ) Hitto, että on ässä lätty tämä 7800 ja olet oikeassa, että tuo kaiho toimii meille (ja muille suomalaisille, oli aikoinaan listan kutonen!) mutta ei jenkeille. Levyllä ei ole yhtään huonoa raitaa mikä oli itsellenikin yllätys. On mahtianthemia (In and Out of Love), hard aor:ää (The Price of Love), kaiho aor:ää (Only Lonely), stadionjulistusta (King of the Mountain), hituria (Silent Night), fiilisrocker (Tokyo Road), superclasico (The Hardest Part Is the Night), coolia kaihohevirokkia (Always Run to You), jännää nykivää Jovia (To the Fire) ja loppuun perushyvä veto (Secret Dreams). Kyllä tällaisella kattauksella pääsee meikäpoikien kanssa lauteille vaikka kuinka itseään dissaisi mutta JBJ:llä taisi olla taustalla monia asioita miksi hän näin tekee eli oli mm. suhdekriisejä sekä se kaihersi, että kiekko tehtiin kiireellä. Vaan se ei haittaa meitä hittojakaan koska omat korvat on edelleen omat korvat. Tykkäsin todella, että bro toi Fahrenheitin iltamiin koska kuten sanoin, ei ollut minulle kuitenkaan niin tuttu levy.

 

 

One DesireOne DesireOne Desire : S/T  (2017)  (6 biisiä)  (T)

Jee, kyllähän tämä kevään 2017 suomi aor sensaatio tunnistui rivakasti. Jimmy Westerlundin maailmanluokan tuotannolla varustettu OD (bändin alkuperäinen nimi) platta on ollut genrefanien kuulolla ja syystä. Kaksi todella jymäkkää videobiisiä tiputettiin youtubeen ennen kiekon julkaisua ja hypejuna saatiin hyvin käyntiin. Kysymys kuuluikin, löytyykö albumilta muuta yhtä pätevää materiaalia? Videobiisit onkin laitettu heti levyn alkuun ja niiden jälkeen tuleva "Love Injection" saa osakseen tarkkaa kuuntelua.
Hyvinhän se toimii mukavilla hi-tech kiippari pirskeillä piristettynä. Upeasti jopa Leppardin Hysterian
mieleentuovaa finesseä kitarasoundeissa. "Straight Through The Heart" omaa todella mielenkiintoisen
kertosäkeen, sellainen nopea purske, muuten modernimpaa aor:ää tyyliltään. Melankoliaa siististi mukana. "When Ever I'm Dreaming" alkaa toimia muutamalla kuuntelulla vallan mainiosti ja "Buried Alive" soi ihan yllättävänkin rankasti, jopa PRETTY MAIDS tyylistä tykistystä ja laatua tarjolla. Kyyllä tämä One Desiren debyytti ihan vahva kokonaisuus on. Killerit annettiin ennakkoon, mutta selkeä iltasetti albumin lopuista kahdeksasta kappaleesta saadaan aikaiseksi. Orkesterilla näyttää olevan kesällä 2019 keikkojakin
joten jatkuvuutta näyttäisi olevan ja toista levyä lupa odottaa.

 

Tomi: Yllättävän ison suosion sai One Desiren debyytti tosiaan. Olin toki kartalla yhtyeen tekemisistä jo kun se operoi OD nimellä, mutta sitten kului kuukausia eikä mitään tapahtunut. Viimein tuli tieto, että nimi ja miehistökin oli muuttunut ja seuraavaksi saatiinkin jo eka promovideo ilmoille. Nykyiset pääjehut, ex-Sturm und Drang laulaja Andre Linman sekä tuottaja-kitaristi Jimmy Westerlundhan ovat kuitenkin varsin tuoreita kasvoja bändissä. Kylläpä muuten kuulostivat "Hurt" ja "Apologize" hienoilta pienen tauon jälkeen eli biisit selvästi kestävät aikaa. Hyvä levy tämä on mutta ne parit hiturit on sellaisia jotka tulee välillä skipattua, koukun puutteesta kärsivät hieman. Kansikuva upeine väreineen, soitto sekä tuotanto on priimaa joten mikäs tässä on nautiskellessa maukkaasta suomi aor:stä. Nyt on vain niin, että levy numero kaksi saisi ilmestyä pian markkinoille tai porukka ottaa itselleen uuden lemmikin.

 

Freak KitchenFreak KitchenFreak Kitchen : Cooking With Pagans  (2014)  (7 biisiä)  (P)

Tompsoni oli taas pihalla tunnistuksen kera, "Pitäiskö mun tunnistaa tää?". Lopulta Ian kitarointi pisti
miekkosen kartalle ja Freak sointui suustaan, Kitcheniä ei kuitenkaan. Bändin kahdeksas albumi saatiin
tuotettua fanien avulla. Kickstarter kampanja keräsi liki 150,000 dollaria riihikuivaa ja jätkille saumat
tehdä paineista vapaata hyvää jälkeä. Sitähän saatiinkin sillä pidän tätä debyytin jälkeen pumpun
parhaana kokonaisuutena. Kaikki tunnistettavat Freak Kitchen ominaisuudet ovat mukana: Mattias "IA"
Eklundhin virtuoosimainen kitaratyöskentely, trio pohjaisen bändin soiton tiukkuus, hard rockin/hevin
ja progressivisen rockin saumaton sekoitus ja kaiken (kolmena) kruununa ironisella vittuilulla voidellut
sanoitukset. Ihmiset, ilmiöt, trendit ja maailman hulluus saavat oman osansa Mattiaksen sanan säilästä. Naurattaa, mutta pistää useasti ajattelemaan. "(Saving Up For An) Anal Bleach" on ehkä kaikkien aikojen siistein biisin nimi. Taustalla on kuitenkin todellisen maailman huoli, ulkonäkö on maailman tärkein asia sillä  rusinan ei parane olla ruskea instagram kuvausten alkaessa. Kipaleen rivi "twinkle twinkle little star" saa suun viimeistään virneeseen. Sanoituksia ryydittää hemmetin napakka riffittely ja mielipuolinen soolotyöskentely. "Freak Of The Week" pistää erikoisuuden tavoittelun tiskiin ja "Come Back To Comeback" piruilee ikämiesorkestereiden loputtomille jäähyväisrundeille. IA on aina liian oikeassa ja sanoo asiat aina suoraan. "One head per lifetime", onneksi sillä voi kuunnella Freak Kitcheniä ja hokasinkin juuri tuossa että niiltähän on tullut uusi pitkäsoitto. Ostoon!

 

Tomi: Freak Kitchen on tuomittu toimimaan ison suosion ulkopuolella koska vaikka se on iskevä, se on myös monimutkainen ja vaikka se on nerokas, se sanoo asiat liian suoraan mitä suuri yleisö ei tahdo kuulla. Oli kuin olisi kotiin tullut, kun laittoi levyn soimaan. Orkesterin tyyli on tunnistettava ja kolmikanta soittaa niin tiukasti yhteen, että treenien jälkeen saa varmasti perseistä kerätä timantteja. Lyriikoiden yksi teemoista on vanhentuminen ja pistäähän se välillä mietityttämään itse kutakin. Toisaalla Big Brother is watching, suhde päättyy, Amerikan ihmeistä riittää asiaa, "Mathematics of Defeat"in mukaan peli on jo menetetty ja päätösraita "Once upon a Time in Scandinavistan" ruotii Ruotsin maahanmuutto tilannetta mikä on siellä ryöstäytynyt käsistä jo aikoja sitten. Eikä IA:n kitarointiin kyllästy ikinä, on se vaan syntynyt skeba kourassaan ja sieltä harvoin jos koskaan tulee turhaa nuottia. Lisäsin muuten kiekon HH:n pendingiin ja kyllä se sieltä pian diskografiaan lisätään. Toivon, että uudelta levyltä löytyy iltamiin sopiva setti uutta goody goody herkkuwa!

 

NitroNitroNitro : O.F.R.  (1989)  (5 biisiä)  (T)

Nitro on tullut tutuksi kuvien kautta. Bändi koristaa esim. Steven Blushin toimittaman American Hair Metal (2006) kirjan kantta. Tomi oli sitten viimein hommannut jätkien debyyttilevyn cd:n jotta pääsemme myös
kuulemaan kuinka kontroversiaalia kamaa ne on tehneet. Nitron lähtökohtahan oli laittaa kaikki isomaksi
kuin muut: isompi soundi, isommat soolot, isompi show ja ennen kaikkea enemmän aqua nettiä eli isommat
tukat! Michael Angelolla on levyn vihkosessa uskomaton nelikaulainen skeba hyppysissään ja mies lurittaa
sellaista tilulilu sooloa levyllä jotta alta pois. Vokalisti Jim Gillette omaa hurjan lookin jossa miljoonalla niitillä varustettu nahka-asu ja genren siistein blondi lakkatukka määräävät. Ja jumaliste että lyöhän se sitten ällikällä kun ukosta irtoaa vähintään KING DIAMONDin veroinen falsetti ihan tuota ja milloin vaan. Heavy Harmoniesissa ei yhtään yllättäen iso osa jengistä ei vain yksinkertaisesti voi ymmärtää bändiä joka tekee asiat hieman eri tavalla kuin muut. Pitäisi olla niin saatanan geneerinen ja lokeroitava, vituttaa tuo molopäiden taantumuksellinen armeija. Lakmustestihän sille pitääkö Nitroa
happamena vai emäksisenä saadaan heti kiekon avausraidalla "Freight Train". Kun Gillette alkaa vetää skaalaa ylös ja alas miltei holtittomasti kysytään kuulijalta ovatko jätkät tosissaan ja onko tämä ehkä kaikkein kovinta ikinä. Jos homma saa adrenaliinin nousemaan ja hyväksyvä pään helitus on käynnistynyt voidaan kuulijan sanoa olevan valmis kappaleeseen "Machine Gunn Eddie". Kysessä on miltei 7 minuuttinen teos vihaisia kitarasooloja, överiin vedettyjä köörilauluja ja saakelin korkeaa korkeaaveisua. Hämmentävää ja samalla niin kiehtovaa mättöä, uniikkia kamaa hevigenressä. Olen kuunnellut O.F.R.:n (OutFuckingRageous) nyt kuusi kertaa ja eihän siltä enää filleriä löydy. Over the top on over the top. Hitsi kun Nitro olisi tullut jotain pari vuotta aiemmin niin ne ois legendoja nykyään. Onks tuo seurannut albumi yhtä hyvä bro?

 

Tomi:Nitro tuli, näki ja voitti. Siis ainakin meidät puolelleen koska vastavirtaan ollaan tavattu kulkea monessakin asiassa. Onhan tämä tavallaan ihan kreisiä kamaa mutta samalla jotain niin saatanan siistiä. Annan isot propsit kaikille executiveille ja muille pikkutakkihepuille jotka antoivat Nitron levyttää. Eihän Rampage/Rhino Records mikään iso lafka ollut mutta silti. Levyltä ei skippereitä löydy ja pojat vetää kuin viimeistä päivää. Gillette ja Angelo varastavat tietenkin suurimman huomion mutta hyvin hoituu hommat rytmiryhmältäkin. Bobby Rock kuitenkin patteristossa hei! Jimin äänitaiteilu ei ole tästä maailmasta eli heppu on varmaan marssinut Area 51:ltä suoraan studioon. Uskomattoman mahtavaa työskentelyä kautta linjan! Gillettehän on Lita Fordin aviomies ja pitää viimein hankkia kaksikon muutamia vuosia sitten tekemä Litan nimellä ilmestynyt ja universaalista lytätty cd. Olkoot vaikka kuinka shittiä niin se on kuultava. Nitron toinen levy ei ole vielä verkkoihin tarttunut mikä harmittaa helvetisti sillä ei sen löytäminen ajan kuluessa ainakaan helpotu jos ei sitten satu ihme ja joku pistää sen re-issuena pihalle. sitä odotellessa ei muuta kuin nupit kaakkoon ja levittämään Out Fucking Rageousin ilosanomaa!

 

KUVAMATERIAALIT:

Night Ranger Don't Let Up bonus dvd

1. Day And Night

2. Running Out Of Time

3. Band Interviews

 

Sweden Rock Festival  2004-2005 disc 2  (2-DVD, 2008)

1. Freak Kitchen : Speak When Spoken To

2. Blackfoot : Sunshine Again

3. Alex Harvey Band : Midnight Moses

4. Hellfueled : Midnight Lady

5. Kim Mitchell : Fill Your Head With Rock

6. Molly Hatchet : Son Of The South

7. Robin Trower : Day Of The Eagle

8. Ted Nugent : Cat Scratch Fever

9. Vixen : Edge Of A Broken Heart

10. Sammy Hagar : I Can't Drive 55

11. Satus Quo : Caroline

12. Magnum : Vigilante

13. The Sweet : Teenage Rampage

14. Alice Cooper : School's Out

 

Jorn : Live In America  (DVD, 2009)

1. We Brought The Angels Down

2. Blacksong

3. Duke Of Love

4. Are You Ready

5. Cold Sweat

6. Out To Every Nation

7. Soulburn

8. The Medley

 

SIDE QUEST:

1ST:Tomi aloitti Testamentin soiton kakkosbiisistä ja hävisi tämän,

SPINE: Reo Speedwagonin mustan jälkeen Tomi vaihtoi väriä Jornilla. Peteltä koppui mustat jo Night Rangerin kohdalla joten tappio koitti.

6TRACK: Pete rikkoi tämän jo aloituslevyllään joten tappio skabassa 2-1 ja vuoden kokonaistilanne kääntyi Tomille 2-1. Herran jestas!

 

WRAP UP:

Kesä saapui viimein kuluneella viikolla ja lämpötila nousi 16 asteeseen. Vein kamat Iisakintielle jo aiemmin ja fillaroin sitten perästä paikalle. Tämä tapahtui

hyvissä ajoin ennen aamu kymmentä. Sapuskasta ei ole taasen muuta merkintää kuin Taffelin pekonijuustonaksut. Juomapuolen merkintä ei koskaan

unohdu. Tällä haavaa janokurkkuihin kaatui mm. Karhu III, Stadin Panimon American Pale Ale, Crowmoore Hazy & Sour, Happy Joe Old Country ja Bowmore

12 yrs single malt. Suoraan hyllyyn menevät jemmasimme seuraavaan iltaan. Kaksi Blackfoottia kuitenkin sinne joutui MEdlocken soiton yhteydessä. Sain

myös Tomilta Transitin Catchfire cd:n joka viimeksi unohtui häneltä antaa. Setti soi ajanjaksolla 10:05 - 16:50. Alle 7 tuntia on kohtuu hyvä suoritus.

Tomin jälkipolvikin näyttää lurkkivan sieltä sohvan takaa...

 

Pete saapuuPete saapuuPaha Silmä
Paha Silmä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tomo ja JorniTomo ja Jorni

PoijjaatPoijjaat