Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Hevi-ilta 26.11.2016  Lauantai

TriumphTriumphTriumph : Never Surrender  (1982)  (5 biisiä)  (P)
Heppuhan tunnisti perhana kun sanoin, että bändissä on kaksi laulajaa ja avausvedossa on mikillä se rokkeja vetävä tyyppi (Gil Moore, rummut). Triumphia tuli osteltua viisi levyä discografian loppupäästä silloin kymmenisen vuotta sitten ja nyt hankin kaikki puuttuvat. Onneksi Frontiersin julkaisemia reissueita oli vielä saatavilla ja pystyimme aloittamaan bändin levytysten läpikäynnin ihan debyytistä asti. "A World Of Fantasy" on melodisempi isku ja komeata stemmalaulua early 80's style heti buustaamassa kertosäettä. Rik Emmet laulaa kuin enkeli. Albumin kansi on pirun hieno ja olisi ollut hienoa roudata vinyyli messiin, mutta ei sattunut tarpeeksi edukasta eteen. Kannessa muuten Frontiers pomo Sefarinoa miellyttäen siivet jo valmiina. "All The Way" pistää rokaten munakkaasti melodisella sydämellä ja synatkin puskee jo hieman läpi. "Battle Cry"ssa on mellow bridge ja dynaamisen  rytminen verse, melodisesti kuorotettu kertsi ja tunteikas blues soolo = woitto! Versen nykivä riffi maistui Tomille eritoten. "Overture (Procession)"ista nimibiisiksi kehkeytyvä liki yhdeksän minuuttinen kaksikko on ehdottomasti Triumphin top five kamaa. Paksulla synamatolla lähdetään versen funkkiin kitarointiin. Voimaannuttava uplifting kertosäe 80-luvun tyyliin ja Gil viskoo aina mihin ehtii, kannut miksattu ehtaan kiväärisoundiin ja se kelpaa. Emmetin kitarakrobatian ajaksi vauhti kiihtyy ja siitä kun palataan verseen niin siirtymäkohta on täyttä magiaa. Lopussa Rik vetää vielä uransa korkeimpia lauluvetoja. Hieno oli lopettaa setti ns. levyn kliimaksiin. Triumphia saadaan iltaan vielä kuvamateriaalina ja US Festival 83 tässä jo nautittiinkin.

 

Tomi: Never Surrender levyllä Triumph jatkoi siirtymistään entistä melodisempaan suuntaan mutta edelleen tarvittaessa rokaten kuin viimeistä päivää mistä osoituksena avausraita "Too Much Thinking". Rummut on painavat, basso naputtaa ja Emmetin kitara suorastaan vääntää soundit ilmoille. Jos on ollut vuonna ´82 liian paljon mietittävää niin entäs nyt? Tunnelma vaihtuu heti toisessa kappaleessa "World of Fantasy", kun nainen pettää fantasioillaan niin ihanan melodisesti. Huippuveto jossa iskevä kertsi sekä tunteikas soolo. "A Minor Prelude"ssa Rik muistuttaa, että handlaa akustisen skitan parhaiden malliin minkä perään vuorossa hyvin kasvava rocker "All the Way" jonka soolossa mausteena hiukan Hotel Californiaa. Jos olin jo iltamissa ihastellut "Battle Cry"n rytmiä niin eipä ihme sillä kyllä se on meikän lempparibiisi. Kertakaikkisen nerokas rakenne tässä ja kertosäekin taustalauluineen ihan ässä. Laittaa näköjään runosuonenkin pulputtamaan ; )
Petenkin kehuma parivaljakko "Overture"/"Never Surrender" on komeaa kuultavaa ja kuin tehty lavoille. Olin itsekin kirjoittanut vihkoon "väännön jälkeen mahtis paluu verseen". Loppulevyllä mennään suistolle ("When the Lights Go Down"), kuullaan rennosti vedetty (rokkaavan Manowarin mieleen tuova) julistus "Writing on the Wall" ja viimeisenä ajatuksiin vie laidback instru "Epilogue". Hyvä levy, hieno bändi ja mahtavaa, että on vielä livekuvaa tulossa!

 

 

OverkillOverkillOverkill : White Devil Armory  (2014)  (5 biisiä)  (T)
Tomppa meinasi pienentää volyymia, mut sanoin et ei ole ollut tapana pienentää, oluen humistessa päähän suurennetaan! Hain Grimmettiä ja jopa Testamenttia ennen kuin oikea bändi löytyi. Olin tämän itse Tomille Ykan prismasta vitosella poiminut. Overkillin seitsemästoista albumi on täynnä pallia, huikea ero 90-luvun läpsyttelyyn. Ysärin kiekoilla tuntuu ettei laulajallakaan ollut mitään sanottavaa ja se on rässiperinteessä paha puute. Tekivät vain levyjä kun oli sopparia jäljellä. Bobby Ellsworthin ääni on hieman madaltunut siitä nuoruuden kireydestä, mutta kyllä lähtee tanakkaa paatosta ja vauhdilla vieläkin.
Tosiaan tempo on kova ja tokihan niitä sävyjä ja kööripaneutumistakin on tarjolla. "Down To The Bone" maistiaiseksi kuinka terhakkaasti saadaan siivu kerrasta kupoliin. Mun mielestä "Bitter Pill" nousee ihan klassikkorässeriksi. Kritiikkiä lekureiden turhista lääkemääräyksistä ja ihmisten sokeasta tottelevaisuudesta. Riffi on perkeleen tanakka ja lead kitaramelodia mahtava. Kesken biisin löytyy myös yllättävä rokkivariaatio ja lopussa vielä kaikki peliin tyylisesti kertosäettä niin kyllä maistuu. "It's All Yours" ja 2 minsan kodalla hieno freight trainin liikkeellepano, just tällaisia juttuja kun löytyy niin homma toimii. Muutama heikommin tarttuva vetokin löytyy, mutta koskaan ei ole kiinni sittä ettei olisi 100 lasissa ja painavaa sanaa tarjolla. Oli jännä todeta vihkosesta etteivät uudemmat miehistön jäsenet ole tehneet ainuttakaan biisia, vanha kaarti kantaa siitä vastuun. Digipackillä pari bonaria joista toinen Nazarethia.

 

Tomi: Seitsemän Overkill kiekkoa hankittu tätä ennen ja vain upea The Years of Decay (´89) löylytellyt lauteilla. Noista levyistä kylläkin neljä tehty paskaisella 90-luvulla milloin bändi kuin bändi oli vaikeuksissa joten ei suurikaan ihme ettei slottipaikkoja heru. Vaikka porukan 2000-luvun taso vielä hieman hämärän peitossa onkin niin ilmeisesti White Devil Armorylla kuitenkin selkeä tasonnousu tapahtui, kun listasijoituksia sateli ja härmässäkin käytiin paikalla 28. Levyn skitarasoundit on mielestäni perkeleen hyvät kunnon rappaukseen ja kyllähän pojat paahtaakin. Soittoviisikko löytyi aika helposti ja noista bro tuossa jo kolme esitteli. Levyn avaava "Armorist" oli tuttu jo promovideosta ja levyn päättävä "In the Name" kasvaa mielestäni aivan vitun mahtaviin sfääreihin lopun revityksellään ja Ellsworth pääsee esittelemään myös laulutaitojaan tyypillisen tiukan sanojen tiputtelunsa seuraksi. Kyllä tämä antaa uskoa hankkia lisää Overkill matskua ja thrash on meikäläisellä muutenkin kovassa nosteessa tällä hetkellä joten lissää rässiä tulossa!

 

 

Molly HatchetMolly HatchetMolly Hatchet : Silent Reign Of Heroes  (1998)  (5 biisiä)  (P)
2 vuotta edellisestä Kalle Trappin sakustudiossa tehdystä iltalevystä ja taso pitää. Soundit on isot ja kirkkaat ja sävelkynässä tuoretta mustetta. Bändin yhdeksännellä albumilla rosterissa ei ole enää yhtään ennen vuotta 1984 bändissä soittanutta heppua, meno ei siitä huonone. Tomi haki ekax Lynyrdiä mutta rään määrä kurkussa ohjasi kohti Mollya. "Missisippi Moon Dog" avaa luulot pois asenteella ja miljoonan ukon jengiköörillä. Loistava avaus joka pistää jalan tamppoon. Kolmas raita laittaa heti alussa tiskiin kaihomelodiaa kitaroilla ja verseen pianoa ja fiilissynan. Albumin nimibiisiin on satsattu sitten myös extended kitarasoolo joka harvoin southern rock bändeillä pettää. 2 vuotta edellisestä ja ovat saaneet näin kovaa matskua aikaan. Tuliko 1998 yhtään muuta noteerattavaa southern kiekkoa ulos?
"Silent Reign Of Heroes" painuu sinne 8 minsaan. Yleensähän nämä biisit ovat levyjen lopuissa, nyt luu lyödään kurkkuun jo a-puolella. "Junk Yard Dawg" varoittelee taas lowlife porukan kanssa touhuamisesta ja kyllä sanoman pitäisi näin munakkaana mennä perille. Hienosti äännetään tuo "dawg". Kasibiisissä huvittaa tuo "shoot you dead and gone", ei siis riitä että ammutaan kuoliaaksi vaan myös pois menneeksi. Siivussa on aivan mahtavaa kapakkafiilistä, ihan kuin livenä jossain etelän baarissa yleisön mukana äänitetty. Kostoteemainen "Saddle Tramp" kuuluu albumin eliittiin. Ingramin kynästä jälleen ihan killerikertosäe ja melankolinen kitarateema. 5 minuutin pinnasta lähtee sitten rallivaihde silmään ja sooloa pukkaa. Paul R. Gregory on maalannut upean kansitaiteen levylle. Seurannut pitkäsoitto Kingdom Of XII (00) meni suoraan hyllyyn. Siitäkin olisi setti löytynyt ja sehän ei aina pelkästään riitä. Ollos huoleti bro, alkupään discografiasta löytyy vielä tutkimatonta maastoa.

 

Tomi: The South has risen again! Onneksi Saksan kupla pysyi enemmän tai vähemmän kasassa koko helvetillisen 90-luvun eikä päästänyt vallitsevaa musiikkitrendiä pilaamaan hetkellisesti kuin osan bändeistä (Pink Cream 69 ym.). Molly Hatchetin oli hyvä piileksiä sakujen studioissa ja Silent Reign of Heroes on varmasti yksi vuoden ´98 top 5 kiekoista. Hattua täytyy nostaa näille jotka linjansa pitivät. "Mississippi Moon Dog" avaa komeasti ja perään tuleva kakkonen "World of Trouble" kertoo Husseinista ja terrorismista yleensäkin ollen edelleen ajankohtaista tavaraa. Nimibiisissä mennään Amerikan sisällissotaan ja jumalauta mitä melodioita tarjolla eli puhdasverinen klassikko kyseessä! Seuraavaksi on aika käydä kapakassa tapaamassa "Miss Saturday Night" minkä jälkeen kunnioitetaan poliiseja ("Blue Thunder") hienojen melodioiden viuhuessa ja edellisestä kappaleesta mukaan tarttunut piano sopii kertosäkeeseen kuin käsiraudat rosmojen ranteisiin. Tässä olisi ollut veljpojalle selkeä ehdokas six trakkerin rikkojaksi.
Edellisen biisin takaa-ajot hengästyttävät sen verran, että on aika rauhoittua ja vuorossa nätti rakkauden tunnustus "Just Remember (You´re the Only One)". Ei mitään imelää vaan hyvälle maistuva ja tunteisiin menevä hidas eikä pianosta luovuta vieläkään. "Junk Yard Dawg"issa on pahamaineinen roisto vapaana ja seurauksena kuullaan reipasta hardis meininkiä. Biisi on selkeä hengenheimolainen Wingerin Pull (1993) levyltä löytyvän melkein nimikaima "Junkyard Dog"in kanssa. "Dead and Gone" on perkeleen tarttuva slaissi hauskanpitoa etelän Rivieran malliin ja "Saddle Tramp" täysiverinen instaclassic tiukoilla lyricseillä ja makeella kertsillä kuorrutettuna. Komean levyn loppuun on isketty uusi versio vuonna ´83 ilmestyneen No Guts, No Glory levyn "Fall of the Peacemakers" kappaleesta. kuulostaa niin hyvältä, että täytyy toivoa alkuperäislevytystäkin iltaan. Vuodet vierii ja southern rock genrenä tuntuu aina vain paremmalta, aidolla fiiliksellä tehtyä musiikkia!

 

 

Kool & The GangKool & The GangKool & The Gang : In The Heart  (1983)  (5 biisiä)  (T)
Sitten suuntasimme ihan eri hommiin. Tomi laittoi popiskun tähän väliin, mulla niitä ei ollutkaan mukana. Sain poppoon nimenkin kakisteltua ulos kolmannella yrittämällä. Tää on uskomatonta mutta kyseessä on bändin viidestoista albumi! Kukaan 80-luvulla radiota kuunnellut ei ole voinut välttyä kuulemasta Kool & The Gangia. Kovia hittejä on nimittäin sen verran sieltä kaikunut: "Ladie's Night", "Celebration", "Fresh" ja "Cherish" kaiketi kaikkein tunnetuimpina. In The Heart albumin hitti on "Joanna" ja vaikka ei heti tuntunut tutulta niin kyllä se kappaleen edetessä loi tunneyhteyden menneeseen. Hyvää moodyilyä miltei aor-tyyliin ja vaikka trombone soi, niin illan eka sax jäi odottamaan vuoroaan. "Tonight" laittoi tiskiin funkkiskitan rapsuttelua ja on kyllä pakko digata tätä varhaista 80's soundia näissä mustien groovebändien levyissäkin. Ei ole vielä ylituotettu, kuule että bändi se siellä perhana oikeasti soittaa. Bändi on tunnettu myös näistä yltiöpositiivisista sanoituksistaan ja sehän on jees, doom ja gloom vie mediaa tänä päivänä ja jos se hetkeksi Koolin avulla unohtuu niin asia on tarpeellinen.
Otimma viskiä Koolin (basisti Robert Bell) ja jengin pitkälle levytysuralle. Tomi:"Lopuksi vielä todella tyylikäs hidas. Kaikki on kiinni melodioista, ei voisi yhtäkkiä kuvitella, että joku Kool & The Gangin slowari kiinnostaa, mutta tässä päästään ihan JOURNEY sfääreihin. Hienoa kaihoa". Pakko kompata veljpoikaa. Yleensä mustan musiikin hiturit painuu sinne siirapin puolelle, tässä on osuttu ehkä syksyisen ajankohdan takia melankoliseen suoneen.

 

Tomi: Kool and the Gang hankinta juontaa juurensa eräässä illassa tehtyyn sopimukseen, että Pete ottaa selville onko Earth, Wind & Fire bändistä mihinkään ja minä hoidan Koolin poppoon. Se, milloin ja mistä syystä tällainen tehtiin on jäänyt hämärän peittoon, luultavasti homma kuitenkin tapahtui The Gap Bandin soidessa ; ) No, eräänä päivänä huutonetissä oli In the Heart cd halvalla tarjolla joten poimin sen talteen ja piru vie, sehän iski kovaa! Ilmestymisvuosi 1983 oli kyllä erittäin otollinen mutta yllätys oli silti suuri. On kuitenkin paljon mahdollista, että levy jää yhtyeen ainoaksi ilta vierailuksi. Olen joitakin muita levyjä kokeillut mutta 70-luvun alun kama on hieman liian tuimaa jatsia ja 80-luvun lopulla puuttuu kunnon melodiat. In the Heartin ympärillä on kuitenkin pari julkaisua mihin pitää tutustua paremmin. Tämän levyn biisit on helvetin viattoman kuuloisia ja ne menee jostain syystä sieluun. K&tG:n levyillä on yleensä vain kuudesta-kahdeksaan biisiä joten huteihin ei ole paljon varaa, tässäkin on kuitenkin yksi eli vitonen "Place for Us" on mitäänsanomatonta viihdemusaa. Muut kappaleet toimii ja tuohon positiivisuuteen liittyen kasi "You Can Do It" saattaa olla paras itsetunnon kohotusbiisi koskaan ; )

RPMRPMRPM : Phonogenic  (1984)  (6 biisiä)  (P)
Kitaristi Mark Gendelin haaveena oli äänittää bändin toinen albumi englannissa ja matka lontooseen poiki tapaamisen Gary Langanin kanssa. Gary oli ART OF NOISEn jäsen ja soitti Markille Art Of Noisen tuotantoa, tulossa olevaa YESiä (Owner Of A Lonely Heart) ja ABC:n debyyttiä. Homma vakuutti ja Trevor Hornin state of the art studiolle matka kävi. Phonogenic äänitettiin 1983. Mark ei ole varma onko albumia koskaan virallisesti julkaistu. Kaikki tunnetut vinyyliversiot ovat cut out promoja radioasemille. 12 tuuman maxi "Man Oberboard"ista jaeltiin myös aor-asemille, mutta bändin soundia pidettiin liian erilaisena. Se on se edelläkävijän ongelma. Jos RPM:n debyytti oli puhdasta early 80's aor:ää, niin tämä toinen on varhaista hi-techia ja hemmetin laadukasta sellaista.
Kyllähän sitä edelläkävijän leimaa voi syystä kiekolle ojentaa. Esim. tokabiisin "It's Only Water"in kaiutetut funkkiskitat tulivat DURAN DURANille vuonna 1986. "No One Answers"in bassokuviot ja kitaran sivallukset ovat ehtaa MR. MISTERIä joka julkaisi debyyttinsä myöskin 1984, mutta ei se ollut näin hi-tech. RPM:n lafkan executivet on varmaan kuunnelleet Phonogeniciä ja pähkäilleet ettei tämä voi menestyä ja hitto 2 vuotta myöhemmin tää oli kuuminta kamaa Welcome To The Real Worldin jne. ansiosta. "The Curtains Gonna Fall" ja otimme RPM:lle viskiä. Killeri biisi, parin kuuntelun jälkeen kun verse iskee kertsiin niin se tunnelma on niin vahva, että kylmät väreet kulkee selkäpiissä. Hiton pienillä nyansseilla peilataan suuria tunteita. Art rock ässässä myös hi-tech aor:lle tuttuja vääristyneitä kitarasoundeja ja lopussa jopa orkestraatiota jousilla. Miltei 7 minuuttia silkkaa kultaista magmaa. 6-track barrierkin rikkoontui kun kiekon toinen meisterwerk "Piece Of Glass" piti tietysti soittaa. Biisi rakentuu ja kehittyy vähän kerrallaan, kertosäekin on aluksi aika riisuttu ja kerää kamaa ympärilleen jokaisella toistolla kunnes räjähtää lasin rikkoutuessa. Jauhakoon Tomi lisää levystä joka on pioneerityö ja menee suoraan klassikkoon!

 

Tomi: Suu auki taisin kuunnella avausraitaa, että mitä täällä tapahtuu? Onko Mr. Misterillä jokin levy mitä en tiennyt vai mikä poppoo on saanut aikaan vastaavaa korvaherkkua? Bändi paljastui RPM:ksi mikä oli iltatuttu mutta tyyli oli vaihtunut jumalsoundiseksi hi-tech aor-rock-popiksi. Nyt bändi oli siis entistä lähempänä sitä mitä mastermind Gendel oli alun perin ajatellutkin, eli että studio itsessäänkin on yksi orkesterin instrumenteista. Hra Herran lisäksi kuulen kaikuja ("No One Answer" erityisesti) Sting ja Peter Gabriel tavarasta silloin kun nämä miehet hakivat studiosta ekstrakivaa levyillensä. Jos on soitto tyylikästä ja täydellistä niin ei sovi unohtaa Robert White Johnsonin vocalsseja sillä mies laulaa kuin enkeli joten on pirun harmillista, että miehellä ei taida olla tämän jälkeen krediittejä kuin satunnaisten artistien taustalaulajana. Ideoita on todella riittänyt ja esimerkiksi "Pay Attention to Me" biisissä on parasta kuulemaani lapsikuoroa koskaan, vain Pink Floydin "Another Brick in the Wall" vetää vertoja.
Tunnelmallinen naisen ylistyskappale "Savoir Fare" olisi puolestaan jonkin tunnetun artistin/yhtyeen esittämänä ollut varma hitti. Levyn ehkä vaikeimman kappaleen "Ceylon Ceylon" lopun perkussio/syntikka kohtaus olisi puolestaan tuntenut olonsa ihan kotoisaksi vaikkapa jollakin Vangelis levyllä. Huikeeta kamaa yhtäkaikki ja pistää taas niin ketuttamaan äijien puolesta ettei upeasta työstä saatu minkäänlaista palkintoa. Nöyrät kiitokset kuitenkin, että olette nämä levyt meidän iloksi säveltäneet. Se tuli vielä mieleen, että viimeksi 80-luvulla kuunneltuun Art of Noiseen pitää ehdottomasti tutustua uudelleen

 

 

Alice CooperAlice CooperAlice Cooper : Special Forces  (1981)  (5 biisiä)  (T)
Levy alkoi ihan ALDO NOVAn debyytin tyylisellä helikopterisäksätyksellä, mutta kun Liisa kähisi ekat lainit niin homma oli selviö. Nyt kritisoidaan armeijaa, poliisia ja muita ihmisen elämää hallinnoivia voimia. New wave soi vahvasti ja albumin perspuoli onkin miltei pelkkää syntikkaa. Kyllä tässä on varmaan rock Alicen ystävillä mennyt KORG väärään kurkkuun. Uusi aalto oli niin merkittävä tekijä myös jenkeissä 80-luvun alussa, ettei Cooperkaan THE CARS vaikutteilta voinut välttyä. Tomi halusi jotain Alicen 1980-1994 eralta iltamiin ja Special Forces oli paras. Kiekko on saanut esim. Heavy Harmoniesissa kylmää kyytiä , mutta me arvioidaankin kiekkoja itsenäisinä teoksina ja julkaisu ajankohtaansa verrannollisina. Ajan henki monasti kuuluu ja se pitää ottaa huomioon ja usein se myös antaa lisäarvoa muuten dissatuille teoksille.
Tomi soitti a-puolelta vain avauksen "Who Do You Think We Are" joka on lähimpänä Alicen 70-luvun rock paloja. Neljä seuraavaa soivatkin sitten kosketinvetoiselta b-puolelta. "Skeletons In The Closet" on tarttuva popperi ja bones voidaan näköjään ääntää kolmella eri tavalla. Huumoria on näissä 80-luvun alun levyissä paljonkin mukana ja sekin tuntuu ärsyttävän 70-luvun kaman arvostajia. Biisissä "You're A Movie" Cooper on Patton ja puhuu alaisilleen brittiläistyylisesti ja heittelee kuivia kommentteja joka väliin. Tää joko toimii tai ei, meistä ihan ässää kampetta. "Vicious Rumours" on punkin ja new waven mikstuura, ihan hullua aikalaisrokkia ja ne aseen latausäänet rytmiraidalla, voi poijaat kun on neronleimaus. 70-luvun kauhurokin kuningas saattoi olla tuuliajolla 80-luvun alussa muuttuvien musiikkitrendien merillä, mutta se ei tee näistä levyistä huonoja tai mielenkiinnottomia, päinvastoin.

 

omi: Jeah! Special Forces on ensimmäinen Cooperin kolmesta niin sanotusta "blackout" levystä eli mies ei muista niiden säveltämisestä, levyttämisestä tai kiertueista mitään koska oli tiukasti erinäisten aineiden vaikutuksen alaisena tuohon aikaan. Kyseiseen asiaan ei voi muuta todeta kuin, että kiitos kun vedit sillä tämä kiekko on kaikin puolin ihan perkeleen hauska. En kyllä ymmärrä tuota fanien dissausta sen takia, että levyllä on huumoria sillä minusta Alicella on aina ollut sopivasti pilkettä silmäkulmassa eikä tämä siis ollut todellakaan siinä mielessä mitään uutta. Soitin enemmän b-puolen matskua mutta kyllä muutkin biisit toimii ja esim. jokin "Prettiest Cop on the Block" kuulostaa joka kerta paremmalta. Siis, eihän tuollaista voi kukaan keksiä muuta kuin tiukassa pöllyssä ; ) Juutuubissa on videopätkät ainakin edellä mainitusta sekä "Seven and Seven Is" kiivusta ja tavallaan tuota aikaa on ikävä sillä koko 80-luku oli vielä edessä eikä genrerajat olleet vielä lainkaan niin selvät kuin nykyään. Jos yhtään seikkailun halua löytyy niin hankkikaa Special Forces käpäliin, ihmetelkää ja nauttikaa mitä kaikkea se meidän Liisa onkaan pitkällä urallaan saanut aikaan. Ja hei, Alicen iltavierailut ei lopu vielä lainkaan tähän!

 

 

Running WildRunning WildRunning Wild : Rapid Foray  (2016)  (6 biisiä)  (P)
Sanoin Tomille paineita aiheuttaen, et nyt pitää tunnistua 30 sekunnissa. Toistimen countterissa seisoi 0:29 kun kuului RW! Rock'n Rolfhan pisti bändin jo arkkuunkin kerran ja loukkantuikin pahasti ennen tätä albumia. Lasaretissa on kynä sauhunnut kiitettävällä verevyydellä, sillä Rapid Foray on paras runkkarit levy sitten Brotherhoodin (02). Kolmosraita "Stick To Your Guns"in nimi on hienon kaksitarkoituksinen: Rolf tekee samaa mitä aina ja yleisön olisi myös suotavaa pysyä aseissaan. Kiivussa myös aina kaivattua kitarallista välikohtaa joita oli alkupään RW levyillä solkenaan ja niitä ovat myös KBC:n poijjaat haikailleet. "By The Blood In Your Heart"ille plussaa siitä kun Rolf antaa kitaransivalluksen soida pitkään. Tässä on kertosäkeessä selvää anthem hakua ja kyllähän tää tulee olemaan tulevilla kiertueilla yleisönlaulatus biisi. Irkkupillit siihen loppuun vielä niin moderni runkkariklassikko on paketissa. "Rock'n roll is equal", siellä yleisössä executive ja perusduunari on tosiaan samassa puristuksessa. Paitsi että se executive dokaa vip-alueella näkemättä tai kuulematta koko keikkaa. Biisin lopussa vielä "All right!" huuto kruununa. "Black Bart" oli lohkaistu tuubiin lyriikkavideoksi eikä iskenyt aluksi kunnolla. Noh, albumilta veivaus on nostanut osakkeet soittoon asti. Perussettiä ja hyvää sellaista.
Kasi on nimetty hauskasti "Hellectrified" ja siinä on hienoa kun melokitara vetää iskuja siihen versen päälle. Kitarat muutenkin ihan rautaiset tässä kappaleessa. Päätin settini biisillä "Into The West" jossa länttä asutetaan ja Rolf tietysti mukana dokumentoimassa asiaa kitaroineen. Hoilattavaa koorusta tarjotaan ja bro bongasi melodioiden teemoista et oiskohan tässä britit menossa amerikkaa asuttamaan, joo näinhän siinä turinoidaan. Juu tykki Rolf kiekko Rapid Foray on ja mukavasti myös kriitikotkin ovat asian huomanneet sillä Rock Hard nasautti 8/10 pojoa ja Metal Hammer 5/7. Tässä on myös alkanut ensimmäisten 9 studioalbumin läpikäynti kun ostin tuoreehkot Noisen reissuet viimeinkin kunnollisilla Rolfin muisteloilla buustattuna. Running Wild on ajankohtainen peijakas!

 

Tomi: Onhan tämä ihan parasta, että Running Wild on edelleen voimissaan ja merkkarit merellä. Järjestyksessään kuudestoista albumi alkaa erittäin pätevällä "Black Skies, Red Flag" biisillä ja tykkään siitä, että vaikkei  musiikki monimutkaista olekaan niin heti tarjoillaan kahtakin erilaista riffiä. Tuotanto tuntuu paremmalta, tykit on ladattu ja puunattu laiva valmiina kohtaamaan tuulet ja tuiskut. Hieman koukuttoman "Warmongers"in jälkeen tulee vuoroon iskevärytminen julistus "Stick to Your Guns" mikä kolisee kovaa ja käsi alkaa hamuilemaan kolpakkoa. Kuten bro tuossa jo kertoi niin lyriikat pyytää pitämään kiinni suosikkibändeistä! Nimibiisissä nopean toiminnan iskujoukot hoitavat homman hyväntuulisesti ja "By the Blood in Your Heart"in chantti jää takuulla päähän. "The Depth of the Sea (Nautilus)" on näpsäkkä ja vauhdikas intrumentaali minkä jälkeen on "Black Bart"in aika astua estradille. Kyseessä on hyvä, perinteinen piraattiralli historiallisen hahmon (Bartholomew Roberts) edesottamuksista.
"Hellectrified" puolestaan yllyttää Kasparekin skitat sellaiseen jauhantaan, että tuloksena on Karibianmeren parhaat myllytuotteet. Yhdeksäs biisi ja Verikuu nousee. Runkkarit on kuitenkin turvallisilla vesillä ja tarjoaa parastaan soolo-osion harmoniaskitaroissa. "Into the West"issä mennään hienoin ja hilpein rytmein kohti luvattua maata. Vaikka matka on vaikea niin perillä odottaa oikein hyvä runkkarit viisu. Kiekon loppuun Rolf kertoo 11 minuuttisen mohikaanitarinan, hyvin toimii ja tähän on sisällytetty muutamat koko albumin parhaista riffeistä. Kiitokset Rock´n Rolfille ja SPV:lle jälleen hienosta levystä vaikka digipakille ei tällä kertaa miehistöä oltu kuvattu. Mahtava on ollut käydä läpi myös noita veljpojan mainitsemia alkupään boostattuja kiekkoja. "Stick to your guns, fist up high!

 

 

SevenSevenSeven : S/T  (2014)  (6 biisiä)  (T)
Tomi oli hankkinut erittäin mielenkiintoisen levyn Escapen julkaisulistalta. Minähän en tästä ollut kuullut mitään tietenkään. 80/90-luvun taitteessa demoja ja pari sinkkua tehneen brittipoppoon kappaleet on nyt saatu levylle. Mukana on alkuperäisporukasta laulaja ja kaikki kappaleet on vedetty modernilla tatsilla purkkiin. Soittajarosterista löytyy Mark Mangoldia ja Mike Slameria plus muita. Eli biisit ovat vintagea, mutta soitto uutta ja aor henkeä kunnioittavaa. En ole kiekolta löytänyt kuin yhden skipperin ja sen on "Diana" niminen slovari, muuten mennään pirun kovalla laadulla. "Still" rullaa mukavasti Lou Gramm veivillä, "Headlines"in versessä on ihanasti
ilmaa, just kuin pitää. "Strangers" tarjoaa loistavaa tunnelmaa versessä, kaikenlaista eloa siellä taustoilla, kitaran ja pianon sivalluksia. Kertsi rokkaa ja Mangold synineen tehostaa tätä ässää.
"Never Too Late" kappaleessa kitaroi Lars Chriss (ex LION'S SHARE, ROAD TO RUIN) joka on tällä
hetkellä Escape Recordsin sessiokitaristi. Piru et on hienoa näinä päivinä kun lafkalla on jonkun
kiinnostavan aor-projektin eteen tullessa heittää omasta rosterista kitaristi soittamaan levylle. Ihan kuin hey dey LA scene. Joo ja jos Lars jatkaa myös tuottajan roolissa niin Escapen kiekoilla soi jatkossakin makeet soundit. Sevenin debyytille peukut ylös ja mielenkiinnolla kohti Shatteredia joka ilmestyi 2016.

 

Tomi: En nyt muista mikä sai kuuntelemaan Seven näytteitä mutta onneksi näin tuli tehtyä sillä niin tasokas cd on kyseessä. Biiseissä ja soitossa on todellakin sitä vanhan liiton meininkiä ja kun syntikoita ovat painelleet sellaiset tekijämiehet kuin jo mainittu Mangold, ex-FM Didge Digital, Street Talkin Fredrik Berg sekä Adam "Rickin poika" Wakeman niin ei ihme, että norsunluupuoli on kunnossa. Mick Devinellä on lisäksi erittäin melodinen ääni mikä sopii biisimateriaaliin täydellisesti. Itse en fillereitä löytänyt eli tuo "Diana"kin toimii omaan korvaan ihan hyvin. "Strangers" on yksi suosikeista juurinkin sen takia, että kaikkea jännää tapahtuu ja chorus iskee sitten satasella. Tuossa biisissä miellyttää helvetisti myös Shuji Matsumoton fretless bass soundit. "Still" kappaleen suuri Foreigner pitoisuus tuli myös noteerattua. Escape on jälleen monen muun lafkan tavoin alkanut kaivaa ja pistää ulos hyllytettyä tai ennen julkaisematonta materiaalia mikä on erittäin upea juttu. Sevenin kakkoslevy Shattered oli ainakin viime kuuntelulla selkeä iltalevy joten be prepared!

Max WebsterMax WebsterMax Webster ; High Class In Borrowed Shoes  (1977)  (6 biisiä)  (P)
Olihan Tomilla perhana veikkaus et mitä luukuttimista soi, Status Quo. Äkkiä sieltä Mitchellin äänen kuuluessa tuli kuitenkin oikea vastaus. High Class.. veivaa debyyttiäkin muhevammin siellä missä ei valtavirtaa näy, bändin itsevarmuus on rautaa ja biiseissä entistä enemmän lihaa kestävää pureskelua varten. Biisit "Rain Child"ia lukuunottamatta kaikki Kim Mitchellin aivoituksia ja kierot lyriikat yhä Pye Duboisin mutkikkaasta kynästä. "She takes more whisky than I wine, I whine". Ollaanko "Gravity" biisin tapahtumissa kuussa? Painovoiman pelon voi kerta unohtaa ja Kimillä on vaikeuksia sitoa kengännauhansa. Ihan ensiluokkaista progerokkia tarjolla. "Words To Words" on hyvin hitaasti käynnistyvä slovari täynnä pakahduttavaa tunnetta. Kiipparisti Terry Watkinsonin kyhäämä ja laulama "Rain Child" on killeri. Perhanan tyylikkäällä lead kitarateemalla kuorrutettu siivu paketoi sadepäivän fiiliksen 4 ja puoleen minuuttiin. Tomi heitti kommentin, että ymmärrän jos olet alunperin miettinyt tämän tuomista hevi-iltaan mutta ei mitään ongelmaa. Päättävä "In The Context Of The Moon" pistää progeten vähän isommin ja painovoimattomammin. Kyllä kyllä Websterin kakkosella kuulee ison kehityksen debyytistä ja kuka ei diggaisi kiekosta jonka katalogi numero on WANK-1007?

 

Tomi: Hahaa, Max Webster alkaa olla jo käsite eli vitun hienoa, että tämä Kim Mitchellin varhaisbändikin iskee meidän aivolohkoon. Kiekko numero kaksi alkaa sellaisella nimibiisin rokkenrollboostjytällä, että en edelleenkään ihmettele, että mainitsin illassa ensin Quon ; ) Hyvää menoa ja hitto, että tykkään tuossa raidassa aina kertsin lopussa kuultavasta synapätkästä mikä ensin tuntuu siltä ettei se sovi biisiin millään mutta tarkemmin ajateltuna ei sitä voi poiskaan ottaa ; ) Kolmeminuuttinen "Diamonds, Diamonds" hidastaa vauhtia mutta kiristää kieroiluruuvia sisältäen esimerkiksi Peten kirjoittaman "whisky-whine" lauseen. "Gravity" sisältää mahtifiilistä johon Kimin puhelaulu sopii kivasti ja veikeä välikohta viihdyttää. "Words to Words" on nätti slovarityylinen pala mikä ei olisi ollut mahdollinen debyytillä. Palettia on nyt selkeästi laajennettu ja suurempi radiosoitto mielessä eikä siinä ole mitään vikaa.
"America´s Veins"iä kirjoittaessa ei ole listoja ajateltu vaan luvassa ihanan nykivää kampetta jonka sekaan syntikka pulputtelee makeita ääniä pitkin matkaa. Perspuoli alkaa lentokoneäänten siivittämänä midtempoilulla nimeltä "Oh, War". Tykkään rytmistä ja tuomiopäivän skittahan on kuin suoraan Black Sabbath levyltä. "On the Road" palaa "Words to Wordsin" tyyliseen yllättävänkin valtavirtaiseen soundiin mutta hyvin vedetty toki tämäkin. Ihanan selkeät soundit ja kyllä tämä alkaa paremmin toimia muutaman toiston jälkeen. Kiipparimies Watkinson vetää "Rain Child"issä hyvät vokalssit, kyseessä muutenkin erittäin cool ja hyvätunnelmainen kappale. Loppuun lätkäistään progehtava ja jopa jatsahtava "In Context of the Moon" ja me likes! Upeita licksejä Kimltä ja ässää tunnelmaa. Mielestäni High Class in Borrowed Shoes ei ole kuitenkaan ihan debyytin veroinen kokonaisuus mutta silti hieno kiekko. Isot pisteet äijien kansikuvan kuteista ja toivottavasti orkesterin kolmaskin platta pääsee löylyihin.

 

 

TreatTreatTreat : Ghost Of Graceland  (2016)  (5 biisiä)  (T)
Treatinkin piti jo lopettaa mestariteoksensa Coup De Gracen (10) jälkeen, mutta jotain jäi vielä sanomatta ja Ghost Of Gracelandin kuusi kertaa kuunneelleena voin todeta että sanottava oli erittäin painavaa. Orgaanisempaa ja rokimpaa, tuhdimpaa hard rockia levyltä tuuttaa kuitenkaan bändille ominaisen finessen, melodioiden tahi yksityiskohtien kustannuksella. Miekkoset ovat  viisikymppisiä ja se kuuluu hienosti lyriikoissa, kantaa otetaan ja viisautta jaetaan. Mahtavasti ollaan myös ajan hermolla esim. "Do Your Own Stunts" on parfymoitu modernin popin kuorrutuksella ja jousisektiolla. Tee omat stuntit, älä katso vain youtubesta. Tomi veivasi vain viiden biisin setin ja itse olisin lisännyt kutoseksi vitosen "Endangered". Potkii persaukset mustelmille hiton tarttuvan kertsin vanavedessä. "Alien Earthlings" pistää priimaa kolmea kruunua! Albumin ehdotonta kermaa, köörit ihan tapissa ja wall of sound aika massiivinen. Kyllä ne on nämä tällaiset raidat jotka KBC:n jätkille erottavat mestarit kisälleistä. Olemme toki vähemmistössä mitä ulkoimaisten foorumien perusteella voi päätellä. Platan korvamatokuninkuus lohkeaa ilman epäilyn häivää kappaleelle "Nonstop Madness". Scätmänniys on ta ta tarttuvaa ka ka ka kammaa. "Too Late To Die Young" paketoi vanhenemisen tuskan kouriintuntuvasti. Ässää riffagea biisi täynnään.
Eipä Ghost Of Gracelandiltä skippereitä löydy, hituri "Together Alone"kin nasahtaa paremman puolelle. Helvetin hieno kiekko vaikkei Coup De Gracelle ihan pärjääkään, harva pärjää.

 

Tomi: Kova on levy ja todellakin kaipaa hipun verran enemmän toistoja kybällä toimiakseen. Alkuun en ihan kaikkia si(i)vuja allekirjoittanut mutta ei tässä enää tarvitse yhtään raitaa väheksyä. Aika erikoista, että soitin vain viisi, jokin pihtailufiilis täytynyt olla päällä ; ) Kolmella biisillä kuullaan jousia ja kyllä ne vaan aina tuo kylmiä väreitä tällaisen vanhemman rokkarin kroppaan. Kappaleet vaihtelee mollivoittoisempien "vakavammin" otettavien teosten sekä iloisempien, melodisempien ehkä hieman pop-maisempien välillä. Muutama havainto: "Better the Devil You Know"n soolo kuulostaa lähes täysin joltain John Norumin vedolta jollain Europe levyllä mutta harmikseni en nyt muista millä. "Too Late to Die Young"in soolo taitaa olla levyn paras mutta muuten biisi ei ole ihan sitä parasta kermaa. Kitaristi Anders Wikström hoitelee mikkihommat "Together Alone"lla ja hyvin vetääkin. Nyt kun kuuntelin levyn aika pitkäksikin venyneen tauon jälkeen oikeastaan huomaa kuinka tasokas kiekko Ghost of Graceland onkaan. Tykkiä kamaa isketään tiskiin jatkuvalla syötöllä eli upea homma kun vielä studioon palasivat. Nyt hanskaamaan talteen se livereiska ja suunnittelemaan milloin lauteille isketään Wikströmin ja Mats Levenin uusin projektiräiskäle.

 

 

SabuSabuSabu : S/T  (1996)  (6 biisiä)  (P)
Välimallin Sabua heitin soittoon illan ehtoopuolelle. Tässä ollaan puolivälissä sekä uraa että lauluääntä, eli ei ihan vielä totaali croonerina. Saksalaiselle Usg Recorsille levytetyistä kahdesta albumista kysessä eka. BONFIRE miehitystä megessä kun Joerg Deisinger vetää bassot ja Angel Schleifer kaikki kitarat. Tää olisi ollut myös iisi laittaa suoraan hyllyyn, heitin Harmoniesiin 83 pinnaa ja sitä suuremmillakin pojoilla on iltaväistö tapahtunut, mutta. Halusin kuulla Sabua ja levy on tuotettu erinomaisesti, Angelin kitarointi on väillä perhanan maukasta ja streitti rohk maistuu illan loppupuolella nasevasti. "End Of An Era" ja "Cherie" henkivät tyylikkäästi parasta 80's tukkaheviä, tuulikoneet melkein tuntee ihollaan. "Hold On" on sävellykseltään aika peruskamaa, Sabun ja Angelin panos nostaa homman astetta ylemmäs. "Cry Of A Thousand Hearts" pistää platan mahtipontisinta matskua tiskiin. Vaikka nyky jenkeissä on huonosti vaikka mitä, niin Sabun usassa on moni asia ok. "U.S. of A." jyrää varsin maukkaasti maaliin. Sabu palaa iltaan ennemmin tai myöhemmin.

 

Tomi: Paul Sabulla on pysyvä paikka illan hall of famessa ja äijää on aina maukasta kuulla. Viimein bro päästi tämän Sabun nimikkoprojektin kellarista vapaaksi eli odoteltu on. Ei tietenkään mikään täydellinen kiekko kyseessä mutta muutama stanan kova biisi löytyy ja täytyy muistaa, että levy ilmestyi grunge laskeuman pitäessä vielä geigerittarin lukemat korkealla eli vähintäänkin ok levy ajankohtaan nähden. Avausralli "Mad Dog" kertoo jo sen, että soundit on ässät, Sabun ääni toimii, kuorot pätee ja Schleiferin skitarat soi kuin enkelin skitaroiden pitääkin soida. Taivaallisia licksejä prkl! Avausta seuraa muutama yllätyksetön mutta pohjimmiltaan pätevä stadionrock veisua "Kiss My Boomerang", "End of an Era" ja "Streetwise and Lethal" joista viimeksi mainitussa Angel vetää sellaisen lyhyen soolon mistä George Lynch olisi ollut ylpeä Dokken päivinään. "Run into My Nightmare" lisää tempoa ja kuulostaa ihan Dave ajan Halenilta.
"Cherie" olisi ollut kova videohitti MTV aikoina ja "Hold On"issa kitarat soivat jälleen kuin Dokkenissa konsanaan mikä kehuksi laskettakoon, chorus on vain aika tavanomainen mutta pitää muistaa, että amerikkalaisille tällainen olisi maistunut kuin vastaleivottu omenapiiras. "Cry of a Thousand Hearts" on levyn creme de la creme osastoa ja kuulostaa paikoitellen siltä kuin olisi Kingdom Comen varhaista matskua. Nyt kun menevä "U.S. of A" soi niin alkaa tuntua siltä, että hyvinhän tämä potkii. Kaljaakin alkaa tehdä mieli ja se on aina hyvän levyn merkki ; ) Loppuun akustispainotteinen "Can´t Face the World Without You" ja homma on paketissa. Ei ollenkaan hassumpi kiekko ja oikeastaan piristävä tuulahdus menneiden aikojen Amerikka hardista. Petellä oli tuplalevy versio jossa toisena cd:nä pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Between the Light minkä arvostelin harmoniesissa samaan 87 pisteeseen.

Petri: Niin toi Between The Light oli tulossa iltasoittoon eikä sun pitänyt sitä lysnata :) Minusta se on himpun parempi kokonaisuus ja "If I'd Never Asked You To Dance" Sabun parhaita veisuja ever. Noh, laitetaan jo kerran hyllyyn mennyt Heartbreak soimaan joskustaina.

 

 

LordiLordiLordi : Monstereophonic  (2016)  (6 biisiä)  (T)
Bro oli jemmannut illan loppuun monsterijulkaisun. Lordin kahdeksas studiolevy näyttää nejsayereille rupista keskaria, niin vahvaa on biisimateriaali tässä. Porukkaa on vaihtunut, mutta meistermindin kynä on onneksi ollut vahvassa veressä. A-puoli on theaterroria, napakoita ja perkeleellisen melodisia 80´s hard rock iskuja upeilla Hellan kosketinkuvioilla kuorrutettuna. Tomi veivasikin tältä puolen kiekkoa 5 siivua soittoon. Vain kontroversiaaleilla teksteillä varustettu videobiisi "Hug You Hardcore" jäi soittamatta. "Down With The Devil" alkaa napakasti lehmänkelloilla ja
kertsi tarttuu takuuvarmasti kuupaan hemmetin nautittavan old school rappauksen kera. "Mary Is Dead" laskee tempoa, riffage puree ja versessä on ihanaa ilmavuutta. Bridgen Sabbath luritus tekee nannaa myös, huippubiisi tämäkin. "None For One" biisin aikaan olemme raapustaneet muistiinpanoihin, että hitto kun levy tempaa niin lujasti mukaansa jotta unohtaa juoda sihijuomaa.
B-puoli onkin sitten Lordin ensimmäinen veto teemallisen kokonaisuuden pariin. Materiaali on hieman raskaampaa ja modernimpaa, mutta sieltä löytää myös uutta aluevaltausta ihan musiikaaleista tuttujen yksityiskohtien kera. Tarinassa seurataan neljän hahmon touhuja: The Undead Son, The Bloodsucking Count, The She-wolf ja The Witch ovat seikkailemassa. Kyllähän tässä on pakko KING DIAMOND nostaa myös tapetille, maestro kun on synkemmän ALICE COOPERismin veteraani ja edelläkävijä. Perspuolella kultaan iskevät monipuolinen "Heaven Sent Hell On Earth" ja tymäkkä Tomin settilistaltakin löytynyt "And The Zombie Says". Upea on tuossakin kappaleessa choruksen loppu ja siirtymä takaisin verseen, ah herkkää. Kokonaisuus on kaksijakoisuudesta huolimatta kowa ja ehkä jopa piirun Scareforceakin parempi. Ainoat miikat aika vaisusta kansitaiteesta ja tämäkin asia pannaan tulevalla kiekoilla kuosiin. On se hienoa kun Lordi on voimissaan.

 

omi: Hitto olin mahloissani, kun pistin levyn ekaa kertaa soittimeen ja kuulokkeet suolsi hittiä hitin perään. Kyllä se on nyt niin, että Monstereophonic on paras Lordi kokonaisuus sitten The Arockalypse klassikon. Ykköspuolen kertsit tappaa ja syntikat soi niin 80-luvun kauhusoundtrack henkisesti että herkkää tekee. Kakkospuoli teemoineen oli kova veto mutta demonien tarina hoidellaan loistavasti ja musiikki, vaikkakin hiukan rankempi sellainen, pysyy mielenkiintoisena. Hauska piirre levynjulkaisussa oli se, että perus jewelcase on tällä kertaa se ns. special edition sisältäen hienon bonuskappaleen "The Night the Monsters Died". Hirviömme on todellakin voimissaan ja mieleen jäi myös eräs netissä vastaan tullut osuva kommentti levystä: "Real rock isn´t dead, perhaps just undead". Uusi levy on kohta taas kaupoissa ja jos musiikki pitkäsoitolla on yhtä tarttuvaa kuin ensimmäinen maistiainen niin hyvää on luvassa. Good times!

KUVAMATERIAALIT:

Triumph : Live At The US Festival 1983  (2003, DVD)
1. Allied Forces
2. Lay It On The Line
3. Never Surrender
4. Magic Power
5. A World Of Fantasy
6. Rock & Roll Machine
7. When The Lights Go Down
8. Fight The Good Fight
9. interviews & event footage

U.D.O. : Mastercutor Alive  (2008, DVD)
1. Mastercutor
2. 24/7
3. They Want War
4. Midnight Mover
5. Vendetta
6. Midnight Highway
7. Man And Machine
8. Animal House
9. Holy
10. Balls To The Wall
11. Fast As A Shark

Ian Gillan : Acces All Areas - Live 1990  (2015, DVD)
1. Gut Reaction
2. Demon's Eye
3. Living For The City
4. Puget Sound
5. Sweet Lolita
6. No More Cane On The Brazos
7. I Thought No
8. When A Blind Man Cries
9. No Good Luck
10. Lucille

SIDE QUEST:
1ST: Ei miinuksia, kaikki alkoivat ekasta raidasta.
SPINE: Tomi hävisi kun toisti Sevenillä mustaa. Hullua on, että kun erivärillä liikuttiin, niin eka musta oli viides RPM!
6 TRACK: Pete hävisi kun rikkoi RPM:llä kuuden biisin rajan. Tältä illalta tasuri joten Pete häviöllä yhä 1-2.

WRAP UP:
Iisakki Spezial Gig - 12 hours maximum attack oli illan motto. Taina heitti mut mestoille 9:15. Sitä edelsivät ankarat lumityöt että pääsi autolla pihasta. Lämpötilakin sopivasti 0,2 + celsiusta, märkä lumihan ei paina. Suoraa hyllytystä 9:35 - 10:07 tutuin lukemin: mulla 6 cd:tä ja Tomilla 28. Sapuskaa ei ole ylöskirjattu, sipseinä Pirkka maalaisperunalastut ja Hot Rodit. Kuohuvat: Crowmoor Dark, Garage Sour, Sherwood Strawberry Fields, Upcider Lemongrass ice edition, A. Lecog III ja Talisker single malt. Tomille oli antaa myöhästynyt synttärilahja.Virallinen ohjelmisto soi ajalla 10:15 - 17:30 eli runsas 6 biisin soitto venytti pitkästi yli ihanneajan. Olsaa myös muistelimme joka hengestään taisteli lasareetin pedillä samoihin aikoihin. Onneksi mies taisteli itsensä kuntoon.

Pete running wild.Pete running wild.

 

Avatut lahjat.Avatut lahjat.

LahjaLahja

 

Pete saapuu...Pete saapuu...